Onni ei tule etsien, se tulee eläen

Kun ensimmäisen kerran ehdotin erillään asumista Miehelle, kuvittelin, että voisimme vielä jonakin päivänä palata saman katon alle. Vähitellen kuvitelma haihtui ja nyt kun olen asunut Omassa Kodissani pari kuukautta, olen varma, etten halua enää Miestä takaisin, sillä nyt minun on hyvä olla. Parempi kuin pitkään aikaan.

Meidän parisuhteemme ei koskaan ollut helppo eikä yksinkertainen. Ja kuitenkin minä olin siinä tosissani, omana itsenäni, kokonaan ja minä todella kuvittelin ja toivoin avioliittomme jatkuvan kiikkutuoli-ikään saakka.

Nyt kun olen saanut avioliittooni etäisyyttä ja keskittynyt itseeni (ja Poikaseen), on mielessäni käynyt ajatus, ettei avioliittomme erityisen onnellinen tainnut koskaan ollakaan. Että minä en ollut siinä onnellinen. Että lukuisat kriisit söivät voimani ja estivät sen onnellisuuden tunteen, joka kumpuaa ihmisestä itsestään. Unohdin olla onnellinen, kun aina oli jokin ongelma menossa tai tulossa. Omakin vika, en yritäkään väittää muuta.

Nyt olen päivä päivältä onnellisempi. Elämäni ei ole täydellinen, mutta minun on hyvä olla. Minä pidän itsestäni, minä pidän elämästäni. Minä hyrisen. En tarvitse mitään, mitä minulla ei jo ole ollakseni onnellinen. En minä pahastu, jos elämä päättää jossain vaiheessa heittää eteeni iloisia yllätyksiä - mutta ne ovat bonus, en tarvitse niitä ollakseni onnellinen.

Ei, en ole rakastunut. Paitsi ehkä elämääni.

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

(Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu)

Nyt

Muuton jälkeen iski muutaman viikon alakulo, toivottomuus, paha mieli. Raahustin hetken kerrallaan ja olin surullinen. Minusta tuntui, ettei minulle tapahdu enää koskaan mitään hyvää, etten varmasti enää koskaan ole onnellinen, että raahustan surullisena seuraavat viisikymmentä vuotta.

Olo hälveni. Jostain löysin paremman mielen, energisyyden, optimismin. Ehkä kuitenkin. Ehkä sittenkin osaan olla onnellinen. Pienistä asioista. Elämästä itsestään.

Me emme ole vielä hakeneet eroa, mutta minä haluan sen. Mieskin taisi sen lopulta ymmärtää, vaikka ei sitä edelleenkään pysty hyväksymään.

Minä en koskaan kuvitellut, että minulle kävisi näin. Menin naimisiin loppuelämäkseni, enkä mielestäni tehnyt sitä sitoumusta kevein perustein.

Mutta elämä ei aina suju suunnitellusti. Ja ehkä minä meninkin naimisiin loppuelämäkseni - kuolemastani on kulunut puolitoista vuotta. Siihen kaapin viereen minä silloin valuin seinää pitkin. Siinä en enää saanut hengitettyä eikä sydämeni enää lyönyt.

Nyt minä taas hengitän ja sydämeni lyö.

Alku

Ensimmäinen yö omassa kodissa, omassa rauhassa. Katselin ympärilleni ja toivoin, toivoin oikein kovasti, että näissä huoneissa minusta vielä tulisi onnellinen.

Tai jossain.

Mennyt ja tuleva

Vietin viimeisen yöni vanhassa kodissa eikä olo ollut pelkästään onnellinen. Mietin kuinka pärjäisin yksin, tai siis kahdestaan Poikasen kanssa. Mietin niitä aikoja kun olin ollut Miehen kanssa onnellinen.

En silti epäröinyt tai katunut ratkaisuani. Miehen kanssa oli liian vaikea elää. Oli tapahtunut liikaa. En halunnut enää yrittää miellyttää Miestä, en jaksanut enää tehdä kaikkea hänen mielensä mukaan. Sillä koin, etten saanut mitään vastineeksi. Se, että Mies vei Poikasen aamulla hoitoon ei yksinkertaisesti ollut riittävä syy jatkaa avioliittoa.

Minä halusin tulevaisuuden.

Tulevaisuuden haamut

Minä sain avaimet ja minä sain ostamani huonekalut.

Katselin (niitä muutamaa huonekalua lukuunottamatta) tyhjiä huoneita ja mietin muistoja, jotka eivät vielä olleet syntyneet. Muistoja, jotka tulisivat syntymään näissä huoneissa. Toivoin niiden olevan onnellisia. Mutta en uskaltanut olla aivan varma.

Stressi

Öisin vuoroin palelin, vuoroin hikoilin pyjaman märäksi. Nukuin huonosti. Ruoka ei maistunut ja koska en syönyt kunnolla, minua huimasi. Ja minulla oli kestopäänsärky.

Ihan putkeen ei siis mennyt.

Kaksi huonosti nukuttua yötä + yksi päivä huonekaluostoksilla Ikeassa = yksi hyvin väsynyt Rara

Muutto lähestyi. Oli aika pakata. Oli aika hankkia sohva ja keittiön pöytä. Oli aika miettiä kymmeniä isompia ja pienempiä käytännön asioita.

Käytännön asiat antoivat aivoille tekemistä, enkä edes ehtinyt miettiä elämäni suuntaa kuin hetkellisesti. Niinä hetkinä, jolloin ajatukset väkisin tunkeutuivat päähäni, oloni oli vuoroin toiveikas ja helpottunut, vuoroin epätoivoinen ja surkea.

Ennen kaikkea olin varsin väsynyt.

Toive

Töissäkään ei sujunut. Missään ei sujunut.

Olin väsynyt. Olin toivoton. Toivoin, että joku olisi nähnyt minut. Että joku olisi pitänyt minusta.

Ei tarvitsisi rakastaa, jos vain pitäisi.

Koti

Ystävä kyseli joko olen etsinyt asuntoa. Sanoin miettineeni asiaa, vaihtoehtoja. Ystävä patisti tekemään muutakin kuin miettimään - ettei kävisi niin, ettei olisikaan paikkaa mihin muuttaa.

Laitoin siis hakemuksen kaupungille. Hämmästyksekseni jo seuraavana päivänä minulle tarjottiin asuntoa. Minä otin sen. Olisi ainakin paikka, mihin muuttaa.

Kahden kuukauden kuluttua olisin yksinhuoltaja kaupungin vuokra-asunnossa.

Alavireessä

Pelkäsin - taas tai vähän väliä - ettei kukaan hyvä mies koskaan rakastaisi minua. Tai etten minä osaisi rakastaa hyvää miestä.

Minä niin halusin olla rakastettu. Halusin, että joku olisi koskettanut minua hellästi.

Ja samalla epäilin, ettei se ollut sitä mitä tarvitsin.

En minä oikeastaan tiennyt mitä halusin tai tarvitsin.

Oloni oli yksinäinen ja kurja.

Kun on vain elettävä

Mies oli peloissaan ja surullinen, vihainen ja katkera. Ymmärsin hänen tunteitaan, mutta oli silti raskasta ottaa ne vastaan. Oli raskasta kuunnella.

Minä toivoin, että aika kuluisi nopeasti.

Kun tietää mitä haluaa

Mies hoki päivästä toiseen kuinka tämä on minun päätökseni. Kuinka minä päätin luovuttaa, heittää hänet pihalle ja tuhota hänen elämänsä.

Ikään kuin minä olisin tätä kaikkea halunnut ja toivonut. Eikä tilanne ollut pelkästään Miehestä kiinni. En voi väittää, että kaikki olisi ollut hyvin ennen Toista. En voi väittää, ettenkö olisi itsekin toiminut väärin.

Mutta jos on yrittänyt... Kai jossain vaiheessa saa todeta, ettei pään hakkaaminen seinään ole järkevää. Että se sattuu liikaa ja on aika lopettaa.

Minä toivoin ajan lentävän. Minä halusin jo omaan kotiini. Minä halusin jo oman elämäni.

Kun tietää mitä tekee

Mies palasi kotiin matkaltaan.

Ja minä sanoin, etten halua enää edes yrittää. En halua, että asumme erillämme kuvitellen joskus palaavamme yhteen. Että haluan vain olla rauhassa, yksin - pysyvästi. Että en halua enää meitä.

Mies romahti. Mies suuttui. Mies raivosi. Miehen mielestä kohtelin häntä väärin. Mies oli varma, että jätän hänet toisen miehen takia.

Mies ei enää ollut rakastunut Toiseen. Ei halunnut tätä. Ei halunnut tapailla, ei panna häntä. Minut hän halusi.

Mutta minä en enää välittänyt siitä, mitä Mies Toista kohtaan tunsi tai oli tuntematta. En minä välittänyt enää siitäkään, että hän olisi halunnut minut.

Oli liian myöhäistä.

Elämäniloa

Oloni oli hyvä. Pitkästä aikaa todella hyvä.

Hyvän olon saivat aikaan letut, kynttilät, hyvä musiikki ja sauna. Ja se vapauttava tunne, etten oikeasti välittänyt siitä, että Mies oli parhaillaan tapaamassa Toista (asia, joka sattumalta minulle selvisi).

Minä hymyilin koko illan.

Odottavan aika

Olin väsynyt. Hirvittävän väsynyt. Ja pahalla päällä.

Olin hukassa, en oikein tiennyt mitä tehdä. Toivoin ajan kuluvan nopeasti, sillä uskoin, että elämä olisi helpompaa kun pääsisimme Miehen kanssa eri osoitteisiin. Ajattelin, että olisin vähemmän kireä sitten.

Yritin olla onnellinen pienistä asioista, mutta sekin tuntui vaikealta.

Halu

Mies kuvitteli, että haluan asumuseron, eron, koska minulla on joku toinen. Koska joku toinen on parempi kuin hän.

Minä huokasin syvään. Kerroin virtuaalisesta kiinnostuksenkohteestani. Mutta, rehellisesti, kerroin, ettei tällä ole mitään tekemistä minun päätösteni, minun halujeni kanssa. Enhän minä oikeasti tunne koko miestä! Se, että tiedostamme toistemme olemassaolon, olemme pari kertaa jutelleet ja ehkä hieman flirttailleet, ei kuitenkaan ollut niin merkittävää, että olisin sen vuoksi ollut lähtemässä avioliitostani.

Ei kyse ollut hänestä, eikä kenestäkään muustakaan miehestä. Kyse oli siitä, ettei minun ollut hyvä olla. Että tunsin yrittäneeni jo tarpeeksi. Ehkä liikaakin. Että halusin tuntea jotain - tuntea jotain muutakin kuin tyhjyyttä, kipua, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, riittämättömyyttä, arvottomuutta. Halusin romanttisen komedian. Halusin suudella ensimmäisen kerran. Halusin suudella toisen kerran. Halusin tuntea oloni hyväksi. Halusin leijua pilvissä. Halusin olla elossa.

Miehen oli kuitenkin helpompi ajatella asia niin, että syy oli jossain kolmannessa osapuolessa kuin meissä tai minussa. Tai vielä pahempaa - ehkä osin jopa hänessä.

Lähtölaskenta

Asumusero oli sovittu ja päätetty. Asunto irtisanottiin - muutto - jonnekin - olisi kolmen kuukauden kuluttua. Epäselvää oli asuisimmeko yhdessä tuon ajan vai muuttaisiko jompikumpi jo aiemmin. Päällekkäisiä vuokria meillä ei olisi varaa maksaa, joten todennäköistä oli, että yrittäisimme pärjätä saman katon alla irtisanomisajan loppuun saakka.

Aika tuntui pitkältä.

Lentosuukko

Virtuaalinen kiinnostuksenkohteeni lähetti minulle viestin. Lyhyen ja sinänsä merkityksettömän. Mutta se ilahdutti minua - minä olin olemassa!

Viesti vei siihen, että juttelimme illan. Keskustelu huvitti minua - emme puhuneet siitä, mitä teemme työksemme. Emme lapsistamme. Emme arjesta. Emme elämistämme. Me puhuimme ikuisesta rakkaudesta. Olimme molemmat kyynisiä sen suhteen.

Oli jo aamuyö, kun hän lähti nukkumaan. Puhalsin virtuaalisen lentosuukon hänen peräänsä ja hetken aikaa, hetken aikaa minun oli hyvä olla.

Suru

Menimme viikonlopuksi mökille. Onnellinen pieni perhe.

Mökki on Miehen vanhempien ja reilussa kymmenessä vuodessa minäkin olen siellä paljon aikaa viettänyt. Viihtynyt. Ollut onnellinen.

Kun auto oli saatu purettua, minä istuin mökin portaille ja itkin. En voinut sille mitään, vaikka en olisi halunnut itkeä Poikasen nähden, en ilman helposti selitettävää syytä.

Enkä minä voinut selittää itkuani, sillä syyt olivat liian suuret. Itkin sitä, että uskoin olevani siellä viimeistä kertaa. Itkin niitä kertoja, jolloin minulla oli ollut siellä hyvä olla. Itkin kuollutta lemmikkiäni, joka mielellään makaili laiturilla. Itkin yksinäisyyttä, itkin pelkoa. Itkin sitä, ettei kukaan minua koskaan rakasta.

Adrenaalinia ja endorfiinia

Se oli enemmän ihastumista tunteeseen kuin ihmiseen. Se oli sitä, että halusin kaivata jotain, odottaa jotain, tuntea edes jotain. Se oli sitä, että minä nautin siitä tunteesta vatsan pohjalla, kun näin hänet ruudulla. Se oli sitä, että olin ilahtunut ajatuksesta, että jossain oli olemassa mies, joka oli edes lähtökohtaisesti kiinnostava.

Ja se oli myös surua siitä, ettei siinä ollut toivettakaan todellisuudesta. Surua siitä, että tunne oli yksipuolinen - uskoin. Pelkoa, ettei kukaan koskaan rakastaisi minua. Etten minä koskaan rakastaisi ketään, joka rakastaisi minua. Ettei olisi ihmistä, jonka kanssa minulla voisi olla hyvä. Ettei olisi ihmistä, joka pitäisi lupauksensa.

Se oli adrenaliinia ja endorfiinia. Vaikka se olikin virtuaalista.

Virtuaalielämää

Netissä oli mies. Mies, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiotta. Mies, joka oli selvästikin fiksu, jonka arvot vastasivat omiani, joka piti samasta musiikista kuin minä, joka luki kirjoja ja sai minut nauramaan. Eikä näyttänytkään hullummalta. Eikä asunut lähelläkään Suomea.

Jos siirrän tilanteen reaalimaailmaan, voisin sanoa, että liikuimme samoissa piireissä, tunsimme toisemme ulkonäöltä ja vaihdoimme silloin tällöin muutaman sanan. Ei sen enempää.

Mutta minä näin hänessä miehen, joka pystyisi viemään minulta halutessaan jalat alta.

Ja minä näin, että juuri näin minä täyttäisin sen tyhjyyden sisälläni. Ihastumalla mieheen, jota en koskaan ollut tavannut.

Kaipaus

Olen aina uskonut siihen, että ihminen rakastuu tai ihastuu ainoastaan silloin, kun antaa siihen itselleen luvan. En väitä, että pystyt päättämään keneen ihastut tai rakastut, enkä väitä, että voisit pakottaa itsesi ihastumaan, mutta väitän, että ihminen ei ihastu, jos ei ole vastaanottavaisessa tilassa, mikä taas ei välttämättä ole tietoista. Eli esimerkiksi eläessään tyydyttävässä parisuhteessa, ihminen ei ihastu toiseen.

Päätettyäni haluavani vähintään asumuseron ja kallistuessani siihen, että asumusero voisi olla ihan reaalinenkin ero - unohdetaan siis se vaaleanpunainen ajatus seurustelusta - aloin kaivata tunnetta, joka täyttäisi tyhjän tilan sisälläni. Kaipasin sitä, että voisin katsoa ihaillen toista ihmistä.

En kuitenkaan halunnut suhdetta. En edes yhdeksi yöksi. En halunnut lähteä etsimään mitään, en halunnut lähteä hakemaan mitään. En halunnut mitään ja silti kaipasin.

Suunnitelmia

Miehen näkemys oli, että erillään asuminen vain pahentaisi tilannetta. Että ero siitä kuitenkin tulisi. Suhteellisen selväksi kävi myös se, että hän ainakin silloin tällöin tapailisi Toista. Ja omaan asuntoonsa Mies ostaisi sen ison tauluteleviosion, jota meillä ei ollut ollut varaa hankkia. Ja sitten vielä huomautuksena Miehen puolelta, että hän ei tätä asumuseroa halunnut.

Mies kai ajatteli, että koska hän ei halunnut asua erillään, oli hänellä oikeus hyötyä siitä jotenkin - vaikka sitten ostamalla elektroniikkaa ja tapailemalla Toista. Minä näin nuo suunnitelmat niin, että Mies lähtee toteuttamaan 'ero siitä tulee kuitenkin' -profetiaa.

Jos ajatellaan, ettei asumusero olisi pitkä, miksi hankkia uutta tavaraa sen vuoksi. Miksi siihen televisioon laitettaisiin rahaa - jota ei edelleenkään ollut - sen sijaan, että edes joskus hankittaisiin jotain mitä minä olisin halunnut. Vaikka loma. Ja jos Mies ei halunnut erota minusta, miksi hän ei voinut ajatella keskittyvänsä minuun sen sijaan, että alkoi heti suunnitella toisen tapailua.

Erilleen muuttaisimme, kyllä. Mutta aloin miettiä, että ehkäpä olisi parempi unohtaa myös ajatus siitä, että 'seurustelisimme'.

Päätös ja ehdotus

Sanoin Miehelle haluavani muuttaa erillisiin asuntoihin. En enää ehdottanut. Sanoin, että haluan.

Ehdotin, ettemme kuitenkaan ottaisi sitä erona, vaan ikään kuin seurustelisimme. Ehkä sillä tavalla saisimme parisuhteemme kuntoon. Viimeinen yritys, viimeinen mahdollisuus.

Mies ei edelleenkään pitänyt ajatuksesta, mutta hyväksyi sen.

Tunne

Vatsaa puristi ja stressi kihelmöi sormen päissä.

Hallittu alasajo

Lopulta myönsin itselleni sen, minkä olin tiennyt jo kauan. Se, mitä minä halusin oli avioliittomme hallittu alasajo. Mutta pelkäsin, ettei Mies selviäisi siitä. Pelkäsin, ettei alasajo olisi hallittu. Pelkäsin asettaa itseni ja omat haluni Miehen halujen ja toiveiden edelle. Pelkäsin, ettei Mies selviäisi.

En tiennyt mitä tehdä.

Mutta tiesin mitä olisin halunnut. Olihan se jo aika paljon.

Se, mikä vielä löytyy

Kesälomani alkoi. Lähdimme Poikasen kanssa kahdestaan mummolaan pariksi päiväksi. Tuntui hyvältä saada Mieheen hieman etäisyyttä. Tuntui hyvältä saada edes hieman vaihtelua.

Kaukana Miehestä hengitin hieman helpommin. Tiesin, että jossain odotti ratkaisu, päätös. En vain vielä tiennyt missä ja minkälainen. Ja milloin löytäisin sen. Ja olisiko sekään hyvä.

Yhteenveto

Meillä oli Miehen kanssa yhteinen lapsi, joitakin yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja historia. Meillä ei ollut rentoa eikä mukavaa yhdessä.

Kuinka kauan voi elää niin, ettei ole hyvä olla toisen kanssa? Kuinka kauan voi ja pitää antaa aikaa siihen, että asiat voivat muuttua paremmiksi?

Tiesin, että minun oli tehtävä päätöksiä johonkin suuntaan. Pian.

Keinolla millä hyvänsä?

Kyllä minä mietin kaikki vaihtoehdot. Ajattelin jopa sitä, että entäpä jos toinen lapsi olisi ratkaisu. Jos sitä kautta pääsisi pois siitä epämukavasta olosta, jossa tulevaisuus on epämääräinen musta aukko. Jos olisimmekin onnellinen perhe, jos meitä olisikin neljä.

Minä olin aina halunnut useamman kuin yhden lapsen ja Poikanen toivoi sisarusta.

Mutta tiesinhän minä, ettei toinen lapsi tilannetta ainakaan parantaisi. Todennäköisesti muuttaisi vain pahemmaksi.

Viivasin siis listaltani yli ajatuksen toisesta lapsesta.

Mietiskelyä ja varmuutta

Mies mietti ja miettiminen venyi ja venyi. Mies ei ollut halukas muuttamaan erilleen, koska uskoi, että homma loppuisi sitten siihen. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa myöskään kokonaan ei - huomasi kai, että minä aloin olla varsin väsynyt tilanteeseen.

Päättämättömyydessa vellominen siis jatkui.

Ja samaan aikaan minä tiesin, että seuraava vastoinkäyminen olisi liikaa. Olin siitä aivan varma.

Ehdotus

Se - kenties sinänsä pieni, mutta minulle merkittävä - uusi sisältö elämässäni sai minut huomaamaan kuinka väsynyt olin. Olin väsnyt elämään, jota elin. Jotain oli muututtava, jotain oli ratkaistava. Ennen kuin hajoaisin.

Ehdotin Miehelle, että asuisimme ainakin jonkun aikaa erillämme.

Hän lupasi miettiä asiaa.

Sisältöä

Tarvitsin jotain sisältöä elämääni. Äitinä meidän taloudessamme minun oli mahdotonta ottaa ohjelmaani säännöllistä harrastusta kodin ulkopuolella. Puolivahingossa löysin netistä kansainvälisen joukon itseni kaltaisia ihmisiä ja pian aloin ystävystyä muutaman ihmisen kanssa.

Ajatusten vaihtaminen elämänmyönteisten, fiksujen ihmisten kanssa ja heiltä saatu positiivinen palaute sai minut säteilemään.

Pitkästä aikaa minun oli oikeasti hyvä olla.

Periaatteessa ja todellisuudessa

Periaatteessa elämä oli ihan hyvin.

Todellisuudessa valhe välillämme oli vähintään yhtä suuri kuin vuosi aikaisemmin. Mies piti jonkinlaista yhteyttä Toiseen, mutta sanoi, ettei 'hänellä ole mitään' tämän kanssa. Toinen oli ikäänkuin liedellä takalevyllä ykkösellä - siltä varalta, että minä lähtisin. Ettei Miehen tarvitsisi jäädä yksin.

Enkä minä oikeastaan uskonut, ettei olisi ollut mitään. Mutta en varsinaisesti välittänytkään, enää.

Aloin kaivata jonkinlaista huomiota. Ihailua. Jotain. Että joku pitäisi minua mielenkiintoisena, mukavana, ehkä kauniinakin. Jonain.

Mutta eihän kaikkea voi saada.

Olisiko kenties sittenkin parempi

Miehen ja Toisen yhteydenpito mietitytti minua. Toisaalta en jaksanut hirveästi välittää siitä, sillä en jaksanut yleensä ottaen enää hirveästi välittää. Toisaalta olisin halunnut tietää missä mennään - että olisin vähän osannut ennakoida, jos Mies vaikka piankin taas päättää, että oikeastaanhan hän voisikin muuttaa Toisen luo.

Minusta kuitenkin tuntui, etten voinut kysyä Toisesta tai kertoa miltä se minusta tuntui, sillä heti jos sanoin jotain Mies päätyi korkkaamaan oluen. Usein hän joi neljänäkin iltana viikossa - ei vahvaan humalaan asti, mutta kuitenkin useamman kuin yhden oluen joka kerta. Ja juominen oli useimmiten, hänen mielestään, minun syyni - minä olin ilkeä tai sanoin jotain väärää.

Aloin olla varsin valmis pakkaamaan Miehen rahtilaatikkoon ja kirjoittamaan paketin päälle Toisen osoitteen. Ehkäpä kaikki olisivat niin onnellisempia.

Tämän jälkeen

Tunteettomuudessani sain päähäni ajatuksen, että kirjoittaisin tästä kaikesta. Aloittaisin blogin. Vain vuoden myöhässä.

Kerroin Miehellekin, että ajattelin kirjoittaa siitä mitä on tapahtunut. Että selvittäisin omaa päätäni sanojen kautta. Miehen reaktio ei ollut positiivinen. Häntä vain solvattaisiin eikä se olisi reilua eikä mukavaa.

Pahoitin mieleni. Tuli olo, ettei minulla saa olla mitään omaa, ei tunteitakaan.

Miehen vastustuksesta huolimatta aloitin blogini ja vaikka aikomukseni ei ollutkaan Miestä solvata, toivoin, ettei Mies sitä löytäisi. Sillä toki hän meidät tunnistaisi, vaikkeivat kaikki yksityiskohdat kenties olekaan aivan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Eikä hän ymmärtäisi miksi kirjoitan.

Kun vain teeskentelee yrittävänsä

Mies piti Toiseen yhteyttä. Ei erityisen aktiivista, mutta piti. Annoin pitää. En enää välittänyt.

Minä olin Miehelle ensisijainen vaihtoehto. Toinen oli toinen. Mutta ei se riitä avioliittoon - minulle - että on yksi kahdesta. Vaikka sitten olisikin se ensimmäinen.

Olin sanonut yrittäväni vielä kertaalleen, mutta ei minulla enää ollut voimia todelliseen yritykseen.

Minä vain olin ja odotin.

Unimaailmassa

Unessani istuin penkillä ja vieressäni istui mies.

"Oli aika jolloin ilta tuoksui tuntemattomalta, täyttymyksen pelko oli viedä jalat alta, tiesin, etten välttyä vois enää suudelmalta."

Unessani oli sellainen hetki ja halusin suudella vieressäni istuvaa miestä. Mutta luonnollisesti herätyskello kiskoi minut tähän todellisuuteen ennen kuin mitään ehti tapahtua.

Huokasin. Olisi ollut mukava tulla suudelluksi, vaikka sitten vain unimaailmassa.

Hyväksyntä

Oloni oli suhteellisen seesteinen - hyväksyin itseni tyhmänä. Tiesin juoksevani ryminällä päin seinää, mutta en jaksanut välittää.

Minulla oli se, että kävin töiden jälkeen juoksemassa. Juoksemassa niin lujaa, että keuhkot tuntuivat räjähtävän. Ja se, että ennen nukkumaan menoa peittelin jo nukahtaneen poikani, katsoin elämäni suurinta rakkautta.

Oli se jo enemmän kuin mitä olisi voinut olla.

Kun tekee typerät valintansa täysin tietoisena omasta tyhmyydestään

Tunsin itseni typeräksi, taas kerran. En edes halunnut sanoa kenellekään, että Mies oli taas lähestynyt Toista. En halunnut sanoa, että siitä huolimatta annoin Miehelle vielä tilaisuuden.

Enkä edes haaveillut, että se olisi ollut viimeinen isku. En haaveillut, että minua siitä eteenpäin ja iäisyyteen saakka kohdeltaisiin hyvin ja reilusti.

En enää halunnut jatkaa avioliittoa, en halunnut olla siinä, mutta en osannut jättää Miestä itkemään yksin. Laitoin siis itseni syrjään ja päätin antaa ajan kulua.

Päin seinää

Olin siis kirjautumassa omaan gmailiini, kun eteeni avautuikin Miehen postilaatikko - hän oli unohtanut kirjautua ulos. Koskapa Mies oli harkiten lukenut minun postejani, totesin, että voin aivan yhtä hyvin silmäillä etusivun. Eikä sen enempää tarvittu - erään viestin ensimmäisistä sanoista (gmailia käyttämättömille tiedoksi, että viestin alku näkyy jo inboxissa) kävi selväksi, että Mies on ollut Toiseen yhteydessä.

En tuntenut vihaa, en surua. En oikeastaan mitään muuta kuin vakautta.

Kävelin alakertaan. Sanoin haluavani eron. Nyt. Se oli oikea, aito, todellinen päätös.

Mies ei voinut elää ilman minua, halusi olla kanssani, ei halunnut erota, pelkäsi menettävänsä Poikasen, halusi minun olevan onnellinen, sanoi pärjäävänsä, ei halunnut erota, ilkeili, itki, ilkeili, ei halunnut erota, itki, mollasi itseään, mollasi minua, ei halunnut erota.

Huoaten lupasin yrittää vielä. Vielä yhden kerran. Viimeinen rynnistys. Päin seinää?

Riittävän kipeä pää

Kun lyö päätään seinään tarpeeksi monta kertaa, tulee hetki, kun se alkaa tuntua typerältä. Sitä pysähtyy kesken liikkeen ja kysyy itseltään miksi teen näin.

Selvisi, että Mies oli lähestynyt uudelleen Toista. Tekstiviestillä.

Ja minä päätin olla enää hakkaamatta päätäni seinään.

Halu haluta

Minä olisin halunnut, että olisin halunnut olla Miehen kanssa. Mutta ei minulla ollut siihen Miehen kanssa olemiseen vahvaa halua, enää. Oli vain rakkaus ja toive, että Miehellä olisi hyvä olla ja että Poikasella olisi isä, mutta ei minulla itselläni ollut intohimoa, suurta halua olla yhdessä.

Syviä huokauksia

Laitoin FB:ssä ystäväpyynnön lapsuudenystävälleni.

- Onko se sinkku, kysyi Mies.

Sekö nyt sitten on ensimmäinen ajatus jokaisen miehen suhteen, jonka satun mainitsemaan? Onko se sinkku? (eipä ollut Mieskään sinkku, kun Toinen hänet bongasi...)

Enkä minä lähestynyt Attea siksi, että olisin halunnut hänestä itselleni miehen, vaan koska jossakin vaiheessa elämääni hän oli minulle hyvin tärkeä. Eikä niitä ihmisiä liikaa ole!

Ilta meni männikköön. Emme varsinaisesti riidelleet, mutta olimme molemmat kireitä, eikä mikään sujunut.

Puhetta parisuhteesta

Puhuimme suhteestamme. Tai minä puhuin.

Pohdin järkeä ja tunnetta ja sitoumuksen tasoa ja niiden erilaisia yhditelmiä. Päädyin siihen, että järkevintä meille olisi määräaikainen järkisitoumus, jonka aikana suhteeseen ei sotketa kolmansia osapuolia. Määräajan umpeuduttua vaihtoehtoja olisivat määräaikainen järki (jatkosopimus), sitoutunut tunne tai ero. Sitoutuneeseen järkeen en uskonut pystyväni enkä myöskään sitoutumattomaan tunteeseen.

Jätin Miehen miettimään omaa näkemystään asiaan.

Hän, jota ei ole

Aloin vähitellen hyväksyä sen, etten saisikaan toista lasta (en halunnut lasta miehen kanssa, johon en voinut sitoutua). Mutta en minä ajatuksesta pitänyt. Ja tiesin, että tulisi vielä päiviä ja öitä, joina itkisin syntymätöntä lastani, jota olisin rakastanut. Ja että noina hetkinä kiroaisin Toisen helvettiin. Samoin Miehen. Ja itseni. Ennen kaikkea itseni.

Toinen

Olisinko halunnut tavata Toisen? Ehkä.

En enää vihannut häntä niin syvästi kuin alussa, mutta kyllä minä edelleen olisin voinut satuttaa häntä. Tai, osa minusta olisi halunnut aiheuttaa hänelle tuskaa. Jos vain olisin keksinyt miten. Minussa oli yhä vihaa.

Sitoumus

Mies ei enää uskonut minuun. Siis siihen, että pysyisin hänen kanssaan. Ja huoli oli varmasti oikeutettu.

Ennen olimme me ja minä uskoin, ettei Mies jätä minua koskaan, missään tilanteessa. Oli sitoumus. Minä olin sitoutunut loppuelämäkseni.

Me muuttui kahdeksi minäksi, jotka elivät yhdessä, ehkä rakastivatkin toisiaan. Mutta enää ei ollut sitoumusta loppuelämäksi. Ainoastaan toistaiseksi. Ajattelin, että suhteemme voi kestää loppuelämän, mutta en halunnut enää sitoutua siihen loppuelämäkseni.

Ja minusta tuntui, ettei Mies koskaan lopulta ollutkaan sitoutunut minuun loppuelämäkseen. Ja se sattui.

Otin sormukset pois sinä päivänä kun Miehen suhde tuli esille, enkä laittanut niitä takaisin silloinkaan kun päätimme yrittää. Sormus on minulle merkki sitoumuksesta, ei siitä, että olen varattu. Sormus on muisto loppuelämästä. Sen muiston menettäminen teki ensin fyysisesti kipeää. Sormeni oli niin tyhjä, että se sattui. Tyhjyyden paino rampautti. Vähitellen siihen kuitenkin tottui, vain haamukivut vaivasivat silloin tällöin.

Mustaa ja valkoista

Miehessä on paljon hyvää - on aina ollut ja tulee aina olemaan. Hän on antelias, hyväntahtoinen, hän innostuu helposti eikä lannistu vastoinkäymisistä. Hän on valmis kokeilemaan uusia asioita. Hän rakastaa Poikasta avoimesti. Hän on hyvä ihminen.

Mutta minun silmilleni asettuivat mustat lasit. Minun oli vaikea nähdä kirkkaita värejä, tai valkoista.

Saa kai yhdestä asiasta edes sanoa

Mies kysyi miksi vain hänen pitäisi muuttua. Miksi minä en voi muuttaa mitään itsessäni. Miksei hän saa sanoa mistään (kuten pöydälle unohtuneesta teepussin kuoresta). Miksi olen varautunut. Miksi minulla ei ole mukavaa hänen kanssaan.

Mies on perfektionisti ja hänen tapansa toimia on aina se oikea. Minä yritin muistaa miljoona sääntöä ja niiden poikkeusta - itselleni useimmilla asioilla ei ollut niin väliä, joten yritin tehdä niin kuin pyydettiin.

Mutta välillä hukuin mahdottomuuteen. Tuntui etteivät tekoni koskaan riittäneet. Että aina jokin meni pieleen. Joskus ne yhdet asiat hermostuttivat minua ja halusin latoa astiat pesukoneen ajattelematta kuinka niiden siellä pitäisi oikeasti olla.

Enkä minä yrittänytkään väittää, etten voisi muuttua. Että vain Miehen pitäisi. Mutta tuntui, ettei Mies nähnyt kuinka yritin ja kuinka riittämättömäksi itseni tunsin, kun mikään ei kuitenkaan koskaan tuntunut onnistuvan. Ja siksi minulla ei ollut mukavaakaan.

Järki ja tunteet, taas kerran

Mietin olinko siinä missä olin järki- vai tunnesyistä. Kummat minua enemmän avioliitossa pitivät - vai oliko sillä edes merkitystä? Ovatko järkisyyt niitä huonoja syitä ja tunnesyyt hyviä. Vai päinvastoin?

Oli järkisyitä puoltamaan jäämistä ja järkisyitä sitä vastaan. Sama juttu tunteiden kohdalla.

En halunnut erota. Enkä jaksanutkaan. Siinä ne syyt - kumpaan kateroriaan ne edes kuuluivat, järkeen vai tunteisiin.

Kun jaksoin ajatella, mietin, tarkoittiko jäämiseni sitä, että sidoin käteni loppuelämäkseni, etten voisi enää koskaan päättää toisin.

Helppous

Töissä oli ollut todella raskas päivä ja minä laahustin kotiin hartiat lysyssä.

Mies halusi keskustella autoilusta. Siis siitä, että minun olisi pitänyt ajaa enemmän autolla, jotta olisin voinut hoitaa isomman osan Poikasen päiväkotikuljetuksista. Minä inhoan autolla ajamista. Minä olen siinä surkea. Ja kallistakin se on ja epäekologista. Ja minä pääsen hyvin paikasta toiseen muillakin välineillä tai omilla jaloillani.

Miehen mielestä olisi kuitenkin minulle helpompaa, jos ajaisin autolla.

Kyllä, joskus olisi helpompaa ja järkevämpää ajaa autolla. Mutta siinä mennään mielestäni liian pitkälle, jos Mies päättää mikä on minulle helppoa tai vaikeaa.

Ja kun sanoin, etten pidä ajatuksesta, tarkoittikin se sitä, ettei Mies saa koskaan sanoa näkemyksiään. Saa sanoa, mutta kai siitä sanomisesta voi olla eri mieltä? Vai onko epäreilua nimenomaan se, että olen eri mieltä? Ja miksi on pakko sanoa juuri silloin kun olen valmiiksi väsynyt ja pahoilla mielin?

Mietin vain.

Kauniit sanat

Mies kehui minua. Tai mennäkseni yksityiskohtiin, kehui persettäni. Minä en jaksanut hihkua riemusta. On toki kiva, jos peppuni kelpaa, mutta en se ole minä. Siitä ei varsinaisesti tule sellainen olo, että olisin ihmisenä hyvä ja rakastettu.

Mies mietti kuinka minua sitten pitäisi kehua.

Ja oikeassahan hän oli - ei minua voi kehua oikein. En ole koskaan osannut ottaa kohteliaisuuksia vastaan. Toisaalta haluaisin kuulla itseeni liitettyjä positiivisia adjektiiveja, mutta en sitten kuitenkaan usko puhujan vilpittömyyteen. Tai sitten ne ovat vääriä kehuja.

Terve itsetuntoni oli varmasti osa meidän ongelmaamme, turha minun sitä on kieltää.

Tahto

Mies vietti baari-illan kaverinsa kanssa ja oli aamulla hieman huonovointinen ja hyvin hellyydenkipeä. Mies veti minut lähelleen ja sanoi haluavansa saada tämän toimimaan. Sanoin haluavani kokeilla mitä tästä voi tulla, vaikka en olekaan varma tuleeko tästä hyvä.

Takaisin tasamaalle

Yritin omalta osaltani parhaani - yritin olla olematta epävarma ja yritin olla kärsivällinen. Mies ja minä emme suuremmin riidelleet, yritimme viettää aikaa yhdessä ja oli meillä hyviäkin hetkiä.

Aloin uskoa, että pääsemme pian tilanteeseen, jossa olemme molemmat sen verran järjissämme ja jaloillamme, että voimme miettiä mitä todella haluamme.

Kerranhan minä jo tiesinkin mitä halusin. Mutta sen jälkeen pakka sekoitettiin.

Totuus?

Poikanen oli riidellyt hoidossa kaverinsa kanssa ja hänellä oli paha mieli. Lohdutin häntä. Sanoin, että äiti ja isi rakastavat häntä.

- Ei, sinä vain rakastat, sanoi Poikanen.
- Miten niin isi ei rakasta? kysyin.
- Kun te aina vain tappelette. Puhutte rumasti.

Enkä minä edes kokenut, että olisimme riidelleet erityisen paljon. Ainakaan lapsen nähden.

Mietin mitä olimme tehneet lapsellemme ja itkin omat kyyneleeni Poikasen nukahdettua syliini.

Lupaus

Mies väitti ensin, että oli nähnyt vain yhden postin ja senkin vahingossa, mutta todisteet puhuivat puolestaan ja lopulta hän myönsi seuranneensa viestinvaihtoa parhaan ystäväni - joka on siis nainen - kanssa pidemmän aikaa.

Sanoin hänen vievän minulta liian paljon, jos minulla ei ole mahdollisuutta ylläpitää luottamuksellista suhdetta ystävääni.

Mies pyysi anteeksi ja lupasi, ettei tee niin enää ikinä koskaan milloinkaan.

Luottamus

Kävipä eräänä kauniina päivänä sattumalta ilmi, että Mies oli lukenut sähköpostiani. Useammin kuin kerran. Kuvitellut löytävänsä sieltä jotakin raskauttavaa. Mutta eihän sieltä löytynyt muuta kuin pahaa mieltä, epävarmuuden analysointia ja arjen sattumuksia.

Eivät kaikki sanani eivätkä ajatukseni kauniita olleet. Kaikki kirjoittamani ei viitannut siihen, että suhteemme jatkuu erottavaan kuolemaan saakka. Kirjoitin minä muistakin miehistä - mahdollisuudesta, että sellainen joskus olisi. Sellainen, jonka seurassa minun olisi helppo hengittää.

Eivät monetkaan sanani varmasti Miestä ilahduttaneet. Mutta olisiko niiden tarvinnutkaan? Ne olivat minun sanojani. Minun ajatuksiani. Minun tapani selvittää elämäni. Ne eivät olleet koko totuus, eivätkä pelkkä totuus. Ne olivat ajatuksia, joita ei ollut tarkoitettu hänelle.

Mutta hän luki ne.

En ollut erityisen onnellinen.

... ja sen seuraukset

Toki Mieskin näki epävarmuuteni ja puhuimmekin siitä, että välttämättähän tämä ei onnistu, vaikka päätimmekin yrittää. Puhuimme paljon.

Mies alkoi epäillä omaa uskollisuuttani ja kuvitteli, että syöksyn kiinni ensimmäiseen mieheen, joka kävelee minua kadulla vastaan. Myös mies, josta pidin, nostettiin keskusteluissa esille.

Mietinhän minä sitäkin voisinko olla mielenkiintoinen jonkun silmissä. Voisiko joku ehkä rakastaakin minua. Kaipasinhan minä ihailua, sitä että olisin ollut jonkun silmissä kaunis. Mutta en minä ollut lähdössä mihinkään. En minä halunnut hypätä suhteesta toiseen. Ei minulla ollut tarvetta kostaa.

Minä olin epävarma meistä, Mies oli epävarma minusta.

Epävarmuus

Minä halusin yrittää, halusin unohtaa, halusin päästä yli ja selviytyä. Minä halusin rakastaa ja olla rakastettu. Mutta en tiennyt voisinko koskaan luottaa, voisinko tuntea oloni turvalliseksi, voisinko olla onnellinen. Ja siitä seurasi epävarmuus - entä jos koko loppuelämä olisikin sitä, etten olisi onnellinen.

Kuulemma vain harva on tyytyväinen ratkaisuun jatkaa parisuhdetta uskottomuuden jälkeen. Minustakin alkoi tuntua, etten osaisi enää olla tyytyväinen, vaikka haluaisinkin.

Hengittämisen helppous

Ei, minä en missään vaiheessa sekaantunut varattuun mieheen. En minä sitä halunnut. En minä häntä halunnut.

Mutta se, että saatoin hengittää vaivattomasti jonkun ihmisen lähellä sai minut miettimään. Se sai minut tiedostamaan kuinka jännittynyt olin Miehen lähellä. Se sai minut miettimään olisiko mahdollista elää elämää, joka tuntuisi hyvältä.

Mies oli valinnut meidät. Me olimme päättäneet yrittää. Minä halusin yrittää. Minä en halunnut erota. Minä rakastin miestäni. Minä en halunnut lapsestani avioerolasta. Mutta minun oli vaikea hengittää. Ja minä olin epävarma.

Tapaaminen

Pitkästä aikaa tapasin ystäväni. Ilta oli hauska, kuten aina, ja minun oli hyvä olla.

Puhuimme musiikista, elokuvista, lapsista, työstä.

Hän tarjosi minulle kyydin kotiin. Lähikaupan kohdalla toivoin, että matka olisi ollut pidempi. Vaikka muutaman sata kilometriä.

Kotipihalla sanoin nähdään taas joskus ja pyysin kertomaan vaimolle terveisiä.

Tasamaalla

Elämä tasaantui.

En ajatellut asiaa koko ajan, en ehkä edes joka päivä.

Mutta en myöskään osannut olla onnellinen. Alitajuisesti odotin hetkeä, jolloin taivas taas tippuisi niskaani.

Myöhäiset sanat

Mies ei tavannut Toista. Uskoin, kun hän sanoi niin.

Mutta hän oli ajatellut poissa ollessaan ja kertoi tulleensa siihen tulokseen, että haluaa keskittyä avioliittoomme ja tehdä siitä paremman. Toivoi, että selvittäisimme mikä on pielessä ja että korjaisimme sen. Mies antoi ymmärtää huomanneensa vielä rakastavansa minua.

Toivoin, että hän olisi sanonut kaiken tuon kuukausia sitten.

Yhä minua paleli sisältä.

Varmuus

Kuvittelin Miehen tapaamassa Toista. Olin varma, että hän oli tapaamassa Toista. Ja sitten taas epävarma.

Yhdestä asiasta olin varma - olisin halunnut elää elämää, jossa ei tarvitsisi miettiä onko oma kumppani tapaamassa tyttöystäväänsä.

Matka

Tuli päivä, jolloin Mies oli lähdössä kaupunkiin, jossa Toinen asui ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olimme päättäneet yrittää. Hän ei ollut nähnyt Toista sen jälkeen kun oli kertonut tälle yrittävänsä kanssani, mutta olivat he soitelleet ja viestitelleet. Eivät kuitenkaan reiluun kuukauteen ennen matkaa, jos Mieheen oli uskominen.

Kysyin Mieheltä kuinka todennäköisenä hän pitää sitä, että tapaa Toisen. Ei kuulemma kovin todennäköisenä. Ei kuulemma suunnitellut tapaavansa.

Minulla on tapana tarttua sanoihin. Ei kovin ei ole sama asia kuin ei lainkaan. Ja suunnittelemattomuuteen sisältyy mahdollisuus.

Mielestäni Mies olisi voinut päättää ja sanoa, ettei tapaa Toista. Sanoin sen hänelle. Sanoin, ettei minusta ole kiva (käyttäen hieman karkeampaa kieltä tosin), ettei Mies voi antaa eikä luvata minulle mitään. Ei rakkautta. Ei järjellistä syytä siihen, miksi hän yleensäkään haluaa yrittää. Eikä edes lupausta, ettei tapaisi Toista.

Tunsin itseni mitättömäksi. Riittämättömäksi.

Mies, josta pidän

Kaiken tämän keskellä oli olemassa mies, josta pidin. Olimme tunteneet toisemme vuosia ja hän oli yksi tuntemistani hyvistä miehistä. Sellainen, jonka kanssa voisi kuvitella toisenlaisessa todellisuudessa jakavansa elämänsä.

Mutta ei meillä ollut koskaan mitään muuta kuin mukavia keskusteluja. Hän oli naimisissa, minä olin naimisissa. Kunnioitin molempia avioliittoja.

Hän oli kuitenkin mies, joka huonoina päivinä kävi mielessäni. Mutta en minä sitä hänelle sanonut. En koskaan.

Omia ajatuksia

Minä mietin itseäni ja omia toiveitani. Mietin avioliittoani. Mitä avioliitto minulle antoi. Vai antoiko se mitään.

Aiemmin sain siitä tiettyä turvallisuutta, pysyvyyttä ja rakkauttakin. Mutta en tuntenut oloani enää turvalliseksi enkä rakastetuksi. Mietin voisinko koskaan tunteakaan, tässä parisuhteessa.

Aloin taas pyöritellä mielessäni asumuseroa. Selvittäisikö se tilannetta ja tunteita? Voisiko niin todistaa itselleen pärjäävänsä ihan itse, ilman toista. Voisiko todistaa, ettei ole riippuvainen toisesta. Ettei pysy paikallaan vain siksi, ettei osaa eikä uskalla muuta.

Treffit

Ukki tuli huolehtimaan Poikasesta ja lähdimme Miehen kanssa ulos - elokuviin ja parille oluelle. Yritimme olla rentoja ja jutella mukavia, mutta useammin kuin kerran mieleeni tuli, että Mies viihtyisi varmasti paljon paremmin Toisen kanssa.

Ja mieleeni tuli myös ystäväni, mies, jonka seurassa minulla oli aina rento ja hyvä olla.

Mietin kuinka varautuneita Mies ja minä olimme toistemme suhteen. Epäluontevia.

Oli helpottavaa palata kotiin.

"Hyvää yötä, rakastan teitä molempia"

Otsikko on tekstiviesti Mieheltä. Molemmilla hän viittaa minuun ja Poikaseen. Merkittäväksi viestin tekee se, että seuraavana päivänä sen lähettämisestä hän tapasi Toisen.

Merkittäväksi viestin tekee myös se, että tuon viestin jälkeen Mies hukkasi tunteensa minua kohtaan. Hän tiesi rakastavansa minua jollakin tasolla, mutta ei löytänyt reittiä sille tasolle.

Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina minä muistutin monta kertaa Miestä rakkaudestamme. Sanoin, ettei se yhdessä yössä voi kuolla. Sanoin rakastavani häntä. Sanoin monta kertaa.

Miehen harhaillessa maailmassa, jota en tuntenut, väsyin vakuutteluihin. Sen jälkeen kun sovimme Miehen voivan olla yhteydessä Toiseen minunkin rakkauteni siirtyi hankalakulkuisen reitin taakse.

Eikä meillä enää puhuttu rakkaudesta.

Pikakelausta

Sitä viikkoa seurasi sumuinen ja väsynyt kuukausi. Käsiteltäviä asioita oli yksinkertaisesti liikaa. Olo oli miltei koko ajan enemmän tai vähemmän epämiellyttävä. Oli vaikea iloita tai innostua, helppo hermostua ja olla kärsimätön.
Oli mahdotonta löytää energiaa parisuhteen kasaan kursimiseen. Helppoa miettiä, että ero tekisi kaiken helpommaksi.

Liikaa

Samalla viikolla myös kollega kuoli äkillisesti ja enollani todettiin syöpä. Ihan oikeasti.

Työpaikkapsykologi ihmetteli, että yleensä kävelin vielä.

Mutta kuorihan minä vain olinkin. Teki mieli avata rintalasta ja kaapia sieltä kaikki paha ja raskas pois.

Ylläni on surupuku

Jotta elämä ei olisi päässyt liian helpoksi, lemmikkini kuoli. Minun päätöksestäni. Imusolmukesyöpä.

Jätettyäni vielä lämpimän ruumiin eläinlääkärin pöydälle, lähdin juoksemaan. Juoksin lujaa. Matka loppui kesken. Kipu ei ehtinyt mennä pois.

Kun hymy ei tartu

Mies alkoi olla paremmalla tuulella - tyytyväinen ja hymyilevä. Minua hänen hymynsä ärsytti - kuinka voit hymyillä, vaikka hetki sitten olit valmis särkemään kaiken?

Uudestaan

Minä ajattelin paljon kriisin alkuaikaa, niitä ensimmäisiä päiviä. Minun oli ajateltava asiaa jokaisesta kulmasta, jonka keksin. Aina vain uudelleen.

Emme kuitenkaan juurikaan enää puhuneet asiasta. Mies ajatteli paljon suoraviivaisemmin kuin minä - se mikä on kerran keskusteltu, on keskusteltu, eikä siihen tarvitse palata enää.

Mutta minä halusin palata. Tai en minä halunnut. Mutta minun oli pakko.

Kun on kiinni jossain

Sovimme Miehen kanssa, että hän voi olla yhteydessä Toiseen, jos hänen on pakko, mutta hänen on kerrottava minulle rehellisesti yhteydenottojen määrästä ja laadusta. Ja että lähtökohta on se, että yhteydenpidonkin on loputtava ennenmmin kuin myöhemmin, ettei Mies voi saada molempia.

Ratkaisu ei tuntunut mukavalta, mutta koin sen paremmaksi kuin kieltää yhteydenpidon ja miettiä sitten onko sitä. Ideaalimaailmassa Mies ei tietenkään olisi edes halunnut pitää yhteyttä Toiseen, mutta se maailma oli romahtanut jo aikaisemmin.

En silti aivan ymmärtänyt. Jos Mies valitsi meidät, miksei hän voi päästää irti siitä Toisesta?

Epäusko

Voiko tästä tulla mitään? Ainakaan mitään sellaista, jossa me molemmat voisimme olla onnellisia?

Yksi on liikaa. Mutta kuka.

Katsoin Miehen kännykkää. Ja olihan siellä viesti jos toinenkin Toiselta.

Sanoin Miehelle asiasta. Hän käski jättää asian omaan arvoonsa. Keskittyä hyviin asioihin ja meidän suhteemme rakentamiseen.

Kuinka voi rakentaa suhdetta, jossa on kolme ihmistä!

Kun ei voi olla varma

Mies lähti käymään kaverinsa luona.

Mieleeni iski epärationaalinen pelko, ettei Mies ole siellä missä sanoo olevansa. Viikonloppu "Järvisen" kanssa oli vielä turhan tuoreessa muistissa.

Kuinka on mahdollista selvitä Miehen seuraavasta työmatkasta? Ja vielä pahempaa - matkoista kaupunkiin, jossa se nainen asuu?

Pitäisikö erota, ettei tarvitsisi edes yrittää selvitä?

Palatakseni taas siihen viikonloppuun

Silloin Miehen piti olla Järvisen kanssa. Mutta hän viettikin viikonloppua Toisen kanssa. Minä olin kaiken sen keskellä niin naiivi, että kuvittelin hänen tapailleen Toista ja olleen kuitenkin yötä Järvisen luona.

Olin pesemässä Poikasen ulkoleluja, kun oivallus yllätti minut. Ei Mies Järvistä ole nähnytkään! Hän vietti koko viikonlopun naisen kanssa! Miten saatoin olla niin hölmö, etten tajunnut sitä aikaisemmin.

Mietin mitä muuta minulle on valehdeltu. Mitä jätetty kertomatta.

Pahimmalta tuntui tietää, ettei Miehen salailun motiivina ollut yritys olla tuottamatta minulle tuskaa, vaan hänen oma halunsa olla ajattelematta ikäviä asioita.

Iso pieni asia

Kun Miehen suhde heitettiin kasvoilleni, yksi ensimmäisistä peloistani oli se, etten saakaan toista lasta.

Kolme kuukautta aikaisemmin oli selvää - minulle ainakin - että jonakin päivänä annamme toiselle lapselle mahdollisuuden. Nyt vähitellen, vastentahtoisesti, pelko alkoi muuttua jonkinlaiseksi varmuudeksi, pakottavaksi kivuksi. Aloin luopua ajatuksesta. Haaveesta.

Mies ei enää halunnut toista lasta enkä oikeastaan minäkään - hänen kanssaan. Uusperhe tuntui ajatuksena pelottavalle.

Mietin onko se kuitenkin liian iso asia luopua. Lapsi. Voisinko olla katkeroitumatta?

Miksi minun pitäisi?

Mies oli pahalla päällä. Tiuski ja kiukutteli.

Oli varmasti asiaakin, mistä sanoa, mutta liian paljon myös sitä, että näin kuuluu tehdä, koska minä haluan niin tehtävän.

Minä mietin miksi jaksaisin tuota kiukuttelua, kun mies ei pysty edes olemaan minulle uskollinen.

Jälleen kysymyksiä ilman vastauksia

Nukuin periaatteessa hyvin, mutta olin silti todella väsynyt. Iloton.

Minä pelkäsin. Mutta mitä minä pelkäsin? Miksi pelkäsin?

Tiesin, että pärjäisin hyvin - ellen jopa paremmin - ilman Miestä. Miksi siis pelkäsin hänen lähtöään, tai omaani?

Tottumuksesta? Yksinäisyyden pelosta? Rakkaudesta?

Tunteet ja teot

Osa minusta ymmärsi Miestä. Osa minusta muisti miltä tuntui mennä luennolle ja miettiä onko se kivannäköinen poika tänään siellä. Miltä tuntui käydä gradua läpi sen fiksun ja suloisen assarin kanssa - ja odottaa niitä keskusteluja. Vaikka Mies oli jo silloin poikaystävä.

Tunteille ei kenties voi mitään. Muutkin kuin oma kumppani voivat olla viehättäviä. Mutta teoistaan on jokainen itse vastuussa.

Järki ja tunteet

Reissasimme reilun viikon, Poikanen ja minä. Mies oli viettänyt viikonlopun miesporukassa mökillä ja otti meidän paluumatkalla kyytiin mummolasta.

Yksityisautoilu ei ole hyväksi ympäristölle eikä se ole aina hyväksi hataralle parisuhteellekaan.

Mies oli soittanut mökiltä kännipuhelun Toiselle. Oli kuulemma jäänyt paha maku suhteen lopettamisesta. Ikäväkin taisi olla. Mutta ei Mies myöntänyt, että yrittäisi lämmitellä suhdetta. Vaikka eihän se ehtinyt edes jäähtyä, vaikkei Toinen ollut suhtautunut jätetyksi tulemiseen erityisen positiivisesti.

Minulle Mies sanoi, että tunteita - tai kuviteltuja tunteita - ei voi samantien sammuttaa, vaikka suhteen lopettaisikin. Sanoi tietävänsä, että hänellä on tunteita minua kohtaan, mutta tunteet ovat hieman hukassa. Sanoi tietävänsä, ettei hänen kannata lähteä Toista kohtaan tuntemiensa tunteiden mukaan, vaikka ne tuntuisivat hyviltä ja voimakkailta.

Mies ei mielestään sanonut mitään pahaa. Eikä varmaan sanonutkaan. Mutta minun oloni oli hirveän paha.

Kun haluaisi olla toiselle rakas. Rakkain.

Kysymyksiä ilman vastauksia

Kauniin päivän jälkeen Poikanen nukkui, mutta minä mietin.

Mies valitsi meidät. Mutta ei se vielä tarkoittanut, että me olisimme taas me. Se tarkoitti ainoastaan sitä, että saatoimme yrittää sitä. Että meillä oli mahdollisuus.

Yhteinen tulevaisuus tuntui kuitenkin hyvin hataralta ja epävarmalta. Halusinko jatkaa elämääni sellaisen miehen kanssa, joka oli valmis vaihtamaan minut lyhyeen tuttavuuteen? Voisinko jatkaa, vaikka haluaisin? Voisinko ikinä luottaa? Mieheen tai ylipäänsä keneenkään.

Kaunis elämä

Poikanen juoksi pienen pojan innolla koko päivän laitteesta toiseen. Minäkin hymyilin nähdessäni lapseni riemun.

Oli jo ilta, kun söimme yhteisen jäätelön kupista kahdella lusikalla. Sinä hetkenä, sen päivän jälkeen, minun oli pitkästä aikaa hyvä olla.

Minä halusin jäädä siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi.

Mitä sitten?

Mies palasi kotiin, mutta loppukesä oli auki. Miten tästä eteenpäin?

Päätöksestä huolimatta tuntui, että elämä vaati vielä ajattelua eikä meistä ollut leikkimään onnellista perhettä.

Lähdimme Poikasen kanssa Helsinkiin ystäväni luo. Poikanen saisi sekoittaa päänsä Linnanmäellä, äiti selvittää omaansa puhumalla kaiken vielä kerran ääneen.

Paluu

Mies oli tulossa kotiin.


Minua jännitti edelleen. Entä jos suhdetta ei oikeasti oltukaan lopetettu? Entä jos oli olemassa vielä jotakin tieto lisää tuskaa -kategoriaan kuuluvaa?


Minä pelkäsin, ettei kaikki ole vielä tässä.

Toivo

Neljännen päivän vietimme Poikasen kanssa syöttäen sorsia ja käymällä museossa. Ennen kotiin lähtöä söimme vielä jäätelöt kahvilassa.

Mietin, että ehkä asioilla kuitenkin on taipumus järjestyä. Ehkä ne lähtevät vähitellen selkenemään, ratkeamaan. Paranemaan? Ehkä.

Yhteydenotto

Odotettuani eliniän ja ikuisuuden sain viestin: 'Kuollut, kuopattu.'

Enkä minä osannut suhtautua siihen. Uskonko? Onko se totta? Jos se on totta, tekikö Mies sen omasta halustaan vai painostinko liikaa?

Tuijotin makuuhuoneen seinää enkä osannut iloita taistelusta, jonka ehkä voitin.

Kuinka mones päätös?

Tiesin Miehen tapaavan naisen kolmannen päivän iltana, ei aiemmin.

Päätin, että jos Mies ei ilmoita puoleen yöhön mennessä lopettaneensa suhdetta, haen avioeroa itse.

Kerta kiellon päälle

Kiellostani huolimatta Mies soitti toisena loma-aamuna. Kyseli mihin aikaan heräsimme Poikasen kanssa, sainko nukuttua.

Sanoin, etten ihan oikeasti halua olla hänen kanssaan tekemisissä ennen kuin asia on selvä. Ja mitä kauemmin asian selvittämiseen menee, sitä epätodennäköisempää on, että haluan yleensäkään olla hänen kanssaan tekemisissä. Sanoin, etten jaksa kuunnella joutavaa höpinää. Sanoin toivovani, että voimme olla 'hyvissä väleissä', mutta että en jaksa enkä halua ylläpitää näennäistä kanssakäymistä. Pyysin palaamaan asiaan, kun se hänen osaltaan on selvää. Sitten voisimme minun puolestani selvittää jatkon.

Hyvää lomaa!

Mies teki lähtöä.

-Älä soita minulle ennen kuin asia on selvä. Poikaselle voit toki soittaa, mutta minä en halua jatkaa tätä jankkausta enää kauempaa. Minä puhun kanssassi vasta kun olet päättänyt kenen kanssa haluat yrittää elämääsi rakentaa. Hyvää lomaa. Nähdään ehkä joskus.

Rajansa kaikella

- Jos sinä haluat vielä jatkaa tätä avioliittoa, miksi et voi vain jättää Toista? kysyin.
- Se on lähdössä matkallekin viikoksi, en minä ainakaan ennen sitä... ettei sillä mene loma pilalle... Mies kiemurteli.

Minä räjähdin.

- Onko sen miehenkipeän horon lomamatka merkittävämpi kuin minä ja minun elämäni? Et paljoa miettinyt kun pilasit minun kesäni, minun elämäni, minun tulevaisuuteni?

Horjuva tahto

Mies puhui mahdollisuudesta ja siitä kuinka syksyllä sitten kokeiltaisiin sitä ja tätä. Niitä konkreettisia muutoksia.

En minä tätä tarkoittanut sillä aikalisällä, asumuserolla - että Mies on jo varsin varma siitä, että haluaa antaa meille mahdollisuuden, mutta ei kuitenkaan halua, ihan vielä, jättää Toista. Jos vaikka kesän kuitenkin viettäisi tämän kanssa...

Jos vaikka minuakin kohdeltaisiin ihmisenä?

Loma

Asumusero läheni.

Tai loma, kuten Mies sitä kutsui. Mikä loma? Kenelle? Kaikki yhteiset suunnitelmat, joita kesäksi oli tehty, oli heitetty pois. Minä viettäisin lomani kahdestaan Poikasen kanssa - tekemällä mitä keksitään ja miettimällä Miehen lomailua ja lomaseuraa.

Loma?

Vanhat koirat

Jos tekee aina kaiken samalla tavalla, uudestaan ja uudestaan, lienee turha odottaa erilaista lopputulosta. Mutta on paljon helpompaa odottaa asioiden muuttuvan itsestään, kuin tehdä niille jotakin.

Terapeutin kehotuksesta mietimme asioita, joiden haluaisimme muuttuvan - ei pelkästään niitä, joiden Mies halusi muuttuvan, vaan myös niitä, jotka minua vaivasivat. Yritimme myös miettiä kuinka muutoksia voisi käytännössä tehdä.

Ilmassa leijui mahdollisuus. Mutta vieläkään minä en tiennyt halusiko Mies mahdollisuutta.

Näkökulma

Istuimme perheneuvolassa vierekkäisissä nojatuoleissa.

En tunnistanut itseäni Miehen puheista. Kuva oli mielestäni kummallisella tavalla vääristynyt. Mies sanoi, että jätin hänet yksin ja etten edes pidä hänestä.

Terapeutti kaivautui abstraktien syytösten alle. Löysi jotakin mihin tarttua. Hän kehotti miettimään asioita - konkreettisia asioita - joita voisi tehdä toisin, joita olisimme valmiit tekemään toisin.

Good enough for now

Mietin mikä minussa on niin pielessä, että Mies on valmis poistumaan poikansa arjesta.

Pelkäsin olevani keskinkertaista hotellishampoota.

Riisiä ja ruusunpunaisia unelmia

- Tulettehan te kuitenkin Teijan ja Eliaksen häihin? anoppi kysyi.

Mietitäänpä. Uskonko minä enää avioliittoon? Jaksanko juhlia puolituttujen sukulaisten suurta rakkautta? Onko edes reilua osallistua, jos on vaarana, että tärkeitä kysymyksiä kysyttäessä kommentoi ääneen, että miettikää nyt vielä kannattaako?

- En usko, vastasin. Mutta Mieshän voi halutessaan tulla sinne Toisen kanssa, jatkoin.

Mikä on mukavaa kenellekin

- Onhan se äidistä mukavaa saada poika vähän pidemmäksi aikaa kotiin pitkästä aikaa. Vaikka onhan tämä ikävä tilanne kokonaisuudessaan, pohdiskeli anoppi.
- Tuskin se täällä paljon kuitenkaan aikaansa viettää. Eiköhän se keskity kultansa kanssa seurusteluun, sanoin äreämmin kuin oli tarkoituskaan, eihän äitiä voi pojan teoista syyttää.

Hymy putosi anopin kasvoilta. Ei hän ollut tullut ajatelleeksi.

Elämää pään sisällä

Kuvittelin Miehen kertovan Toiselle, ettei hän tätä koskaan halunnut. Että hän lähtee vaimonsa luo nyt heti, eikä katso taakseen.

Kuvittelin Miehen kertovan Toiselle, että hän aina halusi vain tämän. Että hän pysyy vaimonsa luona vain sen aikaa, että näkee tämän pärjäävän. Että hän sitten lähtee, eikä katso taakseen.

Epämukavat ajatukset

Matkustimme anopin luo koko perhe. Selkeyden vuoksi mainittakoon, että Toinen asui viereisessä kaupungissa.

Mies lähti asioille, mummo ja Poikanen hiekkalaatikolle. Minä tuijotin kelloa ja yritin olla ajattelematta Miehen asioita.

Riisuttu

En käyttänyt sormuksia sen päivän jälkeen.

Ilman sormuksia käsi tuntui tyhjältä, alastomalta. Korjasin niiden asentoa, pyörittelin olemattomia. Tunsin sormusten painon. Käteeni sattui - kuin oleellinen osa minua olisi amputoitu.

Katsoin muiden ihmisten käsiä. Heidän sormuksiaan.

Olisin halunnut itkeä ääneen.

Kosto

Ajattelin pieniä käytännön piloja. Mietin pesäpallomailaa tai muuta kättä pidempää.

Toivoin, ettei se kuvatus koskaan ikinä milloinkaan saisi osakseen rakkautta tai onnea.

Muutin mieleni ja toivoin naisen löytävän rakkauden, vaipuvan kuvitelmaan jatkuvuudesta ja turvallisuudesta. Toivoin, että häneltä sitten otettaisiin kaikki se pois.

Toivoin, että hän tietäisi miltä tuntuu kävellä, vaikka on kuollut.

Hieman pienemmän tunteet

Miestä minä en osannut vihata. En vaikka hän oli varmasti yhtä syyllinen tilanteeseen kuin Toinenkin.

Minä olin vihainen siitä mitä hän minulle teki. Vihainen siitä kivusta, jonka hän minulle aiheutti.

Mutta en minä osannut vihata häntä. Vaikka välillä halusin.

Suuret tunteet

Kuinka minä vihasinkaan sitä naista.

Miksi hänen piti tulla sotkemaan minun elämäni? Kuinka itsekäs hän oikein oli? Vai tyhmä, tekojensa seurauksista piittaamaton? Romantikko, joka kuvitteli minun aviomieheni olevan hänen elämänsä rakkaus?

En voi sanoa elämäni aikana vihanneeni montaakaan ihmistä. Mutta sitä naista minä todella vihasin. Vihasin kaikella voimalla, joka minussa oli vielä jäljellä.

Odotellessa

Kesälomaani oli vielä kolme viikkoa. Yritimme elää elämäämme mahdollisimman normaalisti, Poikasenkin tähden. Nukuimme Miehen kanssa samassa sängyssä, söimme samasta jääkaapista. Puhuimme päivän tapahtumista, katsoimme yhdessä elokuvia Poikasen nukahdettua.

Elämä olisi voinut olla hyvää ja kaunista.

Ajatus Miehen tyttöystävästä rikkoi idyllin.

Suvanto

Kiinnekohta teki elämän helpommaksi. Nyt minulla oli jotakin mitä odottaa. Jotakin, mihin tarttua.

Mies ei pitänyt sanasta asumusero. Hän ei halunnut ajatella asiaa niin. Omasta mielestään hän oli lähdössä kyläilemään äitinsä luo. Joksikin aikaa.

Aikalisä

Päätimme ottaa aikalisän.

Kesälomani alkaessa Mies lähtisi määrittelemättömäksi ajaksi anopin nurkkiin päätään selvittämään.

Ensimmäisen lomapäivän kohdalle kalenteriin kirjoitin isoilla kirjaimilla ASUMUSERO.

Kauemmas

Miehen miettiessä minä aloin ottaa etäisyyttä tilanteesta.

Oli pakko.

Päätin pitää huolta itsestäni.

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Olin luvannut antaa Miehelle aikaa. Aikaa miettiä, selvittää päätään. En minä odottanut, että päätöksen voisi tehdä päivässä tai viikossa, mutta Miehen ristiriitaiset viestit hämmensivät minua. Mies heitti ilmaan lauseita tulevaisuudesta 'kun tästä selviämme', sanoi kaivanneensa minua matkoilla ollessani, pelkäsi minun lähtevän.

Ja kuitenkaan hän ei pystynyt sanomaan, että sitoutuu tähän avioliittoon, ettei halua sitä Toista, että teki virheen, että on pahoillaan.

Mitä kauemmin Mies mietti, sitä enemmän itsekin ajattelin. Ymmärsin, ettei ole olemassa mahdollisuutta, että jatkaisimme entistä elämäämme. Ymmärsin, etten edes halunnut sitä. Huomasin, että parisuhteessamme oli korjattavaa. Mutta korjauksista oli turha puhua ennen Miehen päätöstä.

Ja mitä kauemmin odotin päätöstä, sitä vähemmän minua kiinnosti käydä koko keskustelua.

Poissa silmistä, poissa sydämestä?

Palasin kotiin oltuani kolme päivää poissa. Lento oli tunteja myöhässä. Väsytti.

Kotona odottivat Mies ja Poikanen. Oli mukava palata kotiin. Melkein kuin kaikki olisi hyvin.

- Mitä Toiselle kuuluu? kysyin.
- Sinua minulla oli ikävä, vastasi Mies

Terassilla

Kollega houkutteli töitten jälkeen yksille. Lähdin.

En minä koskaan lakannut katsomasta muita miehiä. Mutta vuosiin en ollut katsonut heitä arvioiden mitä kukin voisi olla. Nyt silmäilin varovasti ympärilleni. En nähnyt ketään, joka olisi minua kiinnostanut.

Kollegani - sinkku - kertoi paikoista, joissa miehiä parhaiten tapaa, kertoi nykyajan deittikulttuurista, joka oli minulle täysin vieras. Sanoi, että minun pitäisi ehdottamasti ottaa joku mies - Miehen kiusaksi, jos ei muuta.

Mutta en minä halunnut kostaa. Enkä minä halunnut käyttää ketään itsetuntoni pönkittämiseen. Minä halusin vain hengittää ilman kipua.

Minä itse

Kiitos äitini, minun on aina ollut vaikea uskoa, että riittäisin omana itsenäni, että olisin riittävän hyvä. Onnistumisten ja kovan työn kautta onnistuin mielestäni kuitenkin vähitellen rakentamaan suhteellisen terveen itsetunnon.

Toinen nainen teki tyhjäksi monta onnistumista, monta kaunista sanaa. Olkapäälläni istui taas Minä, joka huusi naama punaisena korvaani riittämättömyyttäni ja huonouttani.

Minut pelasti se, että tiesin olevani riittävän hyvä äiti ja riittävän hyvä työssäni. Mutta olinko kuitenkaan riittävän hyvä nainen? Sitä minä mietin.

Menetys

Jo toisella tapaamiselle puhuimme Miehen kanssa lapsista, vaikkei asia tuolloin ollut lainkaan ajankohtainen. Halusimme lapsia molemmat - jonakin päivänä.

Eräänä päivänä saimme Poikasen. Hyvin harvoin onni on täydellistä, mutta silloin se oli.

Halusimme toisenkin lapsen - emme heti, mutta jonakin päivänä.

Kun Mies kertoi Toisesta, minulta vietiin itsetunto, luottamus ja tulevaisuus, jonka kuvittelin tuntevani. Mutta pahimmalta tuntui menettää haave toisesta lapsesta.

Kutsu

- Lähdetkö syömään? Me ollaan menossa kiinalaiseen.
- En minä nyt, kiva kun kysyit.

Järsin omenaani kolmatta tuntia, ajatuskin friteeratuista kananpaloista oksetti.

Nykyään

- Ihmiset erovat nykyään niin helposti, sanoi vanhempi kollegani.

En osannut vastata siihen mitään. Tuijotin vain. Ei hän pahaa tarkoittanut.

Puolet avioliitoista päättyy eroon. Niin aina sanotaan. Mutta minä en koskaan ajatellut kuuluvani siihen puolikkaaseen. Minä ajattelin vanhenevani yhdessä Miehen kanssa.

Sitten Mies tapasikin Toisen. Ihastui. Halusi lähteä. Mutta ei kuitenkaan osannut päättää lähteekö vai ei.

Ensijärkytyksestä toivuttuani tajusin, etten halunnutkaan erota. En kieltänyt pitämästä yhteyttä Toiseen - sanoin vain, että katson päätöksen tehdyksi, jos hän alkaa viettää siellä öitään. Annoin aikaa. Söin rauhoittavia. Epäilin päätöstäni olla haluamatta eroa.

Me kävimme kriisikeskuksessa. Puhuimme. Huusimme. Itkimme vuorotellen ja yhtäaikaa.

Tuskin monikaan eroaa kevein perustein. Ja vielä harvempi helposti.

Paluu

Palasin töihin. Uneni oli edelleen keinotekoista ja syöminen pelkkää pakkoa, mutta töissä ensisijainen identiteettini ei ollut petetty. Siellä en ollut huono.

Ihmisten keskellä oleminen ei silti ollut helppoa. Muiden maailmat olivat ennallaan. Minun oli muuttunut.

Sain koota tovin vähiä voimiani ennen kuin pystyin avaamaan huoneeni oven ja astumaan siitä ulos.

En edes yrittänyt hymyillä, vaikka oloni olikin jo parempi.

Kuulohavainto

Satojen kilometrien päästäkin saatoin kuulla kellon kovaäänisen raksutuksen.

-Sinä voit olla vuoden päästä kahden lapsen isä, totesin Miehelle.

Mies ei ensin ymmärtänyt, mutta kiirehti sitten selittämään, ettei Toinen halunnut lapsia, ettei hän edes pitänyt lapsista.

-Luuletko, että hän kertoisi sinulle muutaman viikon tuttavuuden jälkeen haluavansa lapsen? Luuletko todella? Tai jos hän ei todellakaan pidä lapsista, mitä Poikaselle tapahtuu - kuinka voisit olla isä lapsellesi eläessäsi sellaisen naisen kanssa, joka ei pidä pojastasi?

Minä halusin olla ilkeä. Minä halusin avata Miehen silmät.

Kuinka paljon on kaikki?

He olivat kuulemma puhuneet kaikesta. Kertoneet hyvä ja huonot puolensa - kaiken. Ja Toinen piti Miehestä juuri sellaisena kuin tämä oli.

Voiko kenellekään koskaan kertoa kaiken itsestään? Moniko edes tunnistaa - tai tunnustaa - kaikki huonot puolensa? Ja ovatko ominaisuudet ja tavat mustavalkoisia - tiettyjen ominaisuuksien ollessa aina kaikille hyviä tai huonoja?

Kuinka erilaista on kuulla toisen olevan kärsimätön ja pitkävihainen verrattuna niiden piirteiden kanssa elämiseen käytännössä? Voiko huonoja puolia hyväksyä etukäteen, ennen kuin on ne kohdannut todellisessa maailmassa?

-Te olette nähneet toisistanne vain pinnan, sanoin.

Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua

Yritin soittaa Miehelle, mutta tavoittelemani henkilö puhui toista puhelua. Kerta toisensa jälkeen.

Oli taas vaikea hengittää.

Aamulla

Heräsin Miehen vierestä.

Katsoin nukkuvaa miestä ja rakastin häntä. Minulla oli siinä hyvä olla.

Kunnes muistin.

Sohvalla

Katsoimme televisiota samalla sohvalla, vastakkaisissa nurkissa. Olimme puhuneet niin paljon, ettei sanoja enää ollut.

Mies rapsutti ojennettuja jalkojani.

Siirryin varovasti sohvan toiseen kulmaan. Mies otti minut lähelleen. Suuteli minua.

Mietin mitä hänen naisystävänsä ajattelisi, jos tietäisi Miehen suutelevan vaimoaan.

Lähdeteoksia

Päätin varautua vaihtoehtoihin ja palasin kirjastosta painavan kassin kanssa.

-Mitä lainasit, kysyi Mies.
-Katso itse.

Mies pinosi kirjat pöydälle: Avioero edessä, Lapsi ja ero, Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy... Kymmenkunta kirjaa.

Näin Miehen silmissä pelon ja tunsin siitä iloa.

Mutta

Kriisikeskuksessa terapeutti pyysi Miestä kehumaan minua. Yksikään kehu ei päättynyt pisteeseen. Jokainen päättyi muttaan.

Mutta minä en itkenyt enää ääneen.

Löytöpalkkio motiivista

Toinen oli Miestä muutaman vuoden vanhempi. Lapseton.

Mietin oliko kyse siitä, ettei Mies halua elää lapsiperheen arkea, vaikka Poikasta rakastaakin. Mies ei pitänyt kaupungista, jossa asuimme - minun työni tähden, niin kuin hän usein painotti. Toisen kanssa hän voisi elää lapsettomassa parisuhteessa, kiinnostavammassa kaupungissa. Siitäkö tässä oli kyse?

Vai olinko minä vain naisena ja vaimona täysin kelvoton?

Se Toinen

Mies kertoi minulle ihanasta naisesta. Minä halusin hänen kertovan, vaikka en halunnutkaan kuulla.

Mies kertoi kuinka hyvin he jo tunsivat toisensa ja kuinka mukavaa heillä yhdessä oli. Mies kertoi, ettei Toinen ollut mikään parikymppinen bimbo ja ettei seksistä ollut kyse.

Minä yritin ajatella kolmen viikon olevan niin vähämerkityksellinen aika, ettei se kaataisi meidän suhdettamme, mutta Miehen vakuutukset horjuttivat luottamustani.

Minä en uskonut, että kolmessa viikossa oppisi tuntemaan ihmisen. Mutta Mies tuntui uskovan niin.

Välianalyysi

Kun avioero ei enää tuntunutkaan itsestäänselvältä vaihtoehdolta, tunsin välillä itseni sinnikkääksi ja vahvaksi. Välillä täydeksi idiootiksi, pelkuriksi, joka ei vain uskalla jatkaa elämäänsä.

Paitsi että ajatukset itsestäni heittelivät laidasta toiseen, myös ajatukseni parisuhteen jatkosta aaltoilivat. Välillä halusin ehdottomasti yrittää, uskoin Miehen järkiintyvän ja kaiken muuttuvan hyväksi ja kauniiksi. Välillä halusin vain juosta niin kauas kuin jaksaisin (olisin tuskin päässyt kymmentä kilometriä kauemmas), unohtaa kaiken, aloittaa alusta, olla yksin tai kenties löytää miehen, joka todella rakastaisi minua.

Luin uskottomuudesta ja pettämisestä kaiken minkä löysin. Tarinoita oli pääasiassa kahden tyyppisiä: toisissa erottiin automaattisesti uskottomuuden tultua esille, toisissa pettäjä vannoi rakkauttaan ja itki anteeksiantoa - ja sitten joko erottiin tai erottu.

Itse en tuntenut sopivani kumpaankaan muottiin. Enimmän osan aikaa kuitenkin halusin yrittää, vaikka Mies ei pyydellytkään polvillaan anteeksi. Vaikka Mies ei edes tiennyt haluaako minua enää.

En osaa vielä sanoa oliko taistelutahdosta enemmän hyötyä vai haittaa.

Pala paahtoleipää

Ensimmäiset päivät olivat helvetti. Mutta minä selvisin niistä.

Jostain kumpusi toiveikkuus, jolle ei ollut syytä. Päätin, että Mies on tilapäisessä mielenhäiriössä ja ymmärtää vielä, että jos hän vaihtaa meidän tulevaisuutemme vaihtoehtoiseen, hän tekee elämänsä suurimman virheen.

Minä päätin taistella.

Päätin olla luopumatta avioliitostamme - ja päätin selvitä, vaikka minun pitäisi luopua siitä.

Söin palan paahtoleipää. Kitalakeni tuli siitä kipeäksi, koska en ollut syönyt moneen päivään. Mutta olin ylpeä itsestäni - minä söin taas.

Melkein kuin elävä ihminen.

Kaksi naista

Kriisikeskuksessa Mies puhui ihanasta naisesta, joka en ollut minä.

Minä olin nainen, joka istui tuolissa jalat syliin vedettyinä ja kädet niiden ympärille kiedottuina. Nainen, joka itki.

Mies sanoi, ettei pysty nyt päättämään.

Minä sanoin voivani antaa hänelle hetken aikaa.

Tunnustus

- En minä halua erota, sanoin Miehelle.

- Jos sinä haluat lähteä Toisen luo, jos sinä et halua minua enää, mene. Mutta minä en haluaisi heittää pois kaikkea sitä mitä meillä on, jatkoin.

Mies jätti laukkunsa pakkaamatta ja lähti kanssani kriisikeskukseen.

Puuha-Pete, tietenkin

Annoin Poikasen katsoa Puuha-Peten niin monta kertaa kuin hän halusi. Ei tarvinnut leikkiä eikä keksiä tekemistä. Sillä en minä jaksanut. En jaksanut tehdä mitään mitä ei ollut pakko tehdä. Enkä kaikkea pakollistakaan.

Soitin samoille ihmisille uudestaan ja uudestaan kertoakseni samat asiat taas kerran. Ja he kuuntelivat. Onneksi he kuuntelivat. Enkä silti osannut sanoa kuinka todella, todella pahalta minusta tuntui.

Puuha-Peten numeroa minulla ei ollut. Olisin mielelläni soittanut hänelle ja pyytänyt korjaamaan kaiken.

Keinotekoista unta

Työterveyslääkäri kirjoitti sairauslomaa äkillisen stressireaktion perusteella, antoi reseptin rauhoittaviin ja varasi ajan psykologille.

-Yritä edes juoda, jos et saa syötyä, sanoi. Tuntui kuin hän olisi oikeasti välittänyt.

Ostin lähikaupasta hedelmämehua ja hain lääkkeeni apteekista. Farmaseutti suositteli ottamaan lääkkeen yötä vasten. Että saisin nukuttua. Nyökkäsin.

Lääke antoi minulle unen. Mutta en minä kauniita unia nähnyt.

Viikkoja ja vuosia

He olivat tavanneet kolme viikkoa aikaisemmin. Suudelleet kaksi viikkoa aikaisemmin.

Nuo kolme viikkoa tuntuivat merkitsevän Miehelle enemmän kuin meidän yhteiset vuotemme, joita oli moninkertainen määrä heidän viikkoihinsa verrattuna.

Onneksi olin jo kuollut.

Harhakuvitelmia

Töissä en mennyt omaan huoneeseeni.

Ystävä piti minusta kiinni, kun hajosin pieniksi palasiksi.

-Minä luulin, että teillä meni hyvin.
-Niin minäkin luulin, vastasin.

Päätöksiä

Erotaan sitten, huusin puhelimeen.

Muutaman sadan kilometrin päässä Mies oli hetken hiljaa. Ei väittänyt vastaan. Alkoi puhua käytännön asioista.

Minä olisin halunnut hänen väittävän vastaan. Olisin halunnut hänen sanovan, että rakastaa. Ettei halua muita. Että teki virheen.

Sinä yönä Mies nukkui toisen vieressä. Minä en nukkunut.

Vuosipäivä

Tänään on kulunut vuosi kuolemastani.

Tuohon kaapin viereen minä silloin valuin seinää pitkin. Siinä en enää saanut hengitettyä eikä sydämeni enää lyönyt.

-Äiti, mikä sinua surettaa, kysyi Poikanen
-Isi haluaa uuden äidin, sanoin.
Se oli ainoa kerta kun sanoin niin Poikaselle. Onneksi hän ei ymmärtänyt.

Nousin. Paistoin kalapuikot loppuun. Homma oli jäänyt kesken Miehen soittaessa ja kertoessa missä oli ollut. Ja kenen kanssa.

Poikanen söi ja pyysi lisää. Minä en syönyt.

Minä en syö kalapuikkoja enää koskaan.