Onni ei tule etsien, se tulee eläen

Kun ensimmäisen kerran ehdotin erillään asumista Miehelle, kuvittelin, että voisimme vielä jonakin päivänä palata saman katon alle. Vähitellen kuvitelma haihtui ja nyt kun olen asunut Omassa Kodissani pari kuukautta, olen varma, etten halua enää Miestä takaisin, sillä nyt minun on hyvä olla. Parempi kuin pitkään aikaan.

Meidän parisuhteemme ei koskaan ollut helppo eikä yksinkertainen. Ja kuitenkin minä olin siinä tosissani, omana itsenäni, kokonaan ja minä todella kuvittelin ja toivoin avioliittomme jatkuvan kiikkutuoli-ikään saakka.

Nyt kun olen saanut avioliittooni etäisyyttä ja keskittynyt itseeni (ja Poikaseen), on mielessäni käynyt ajatus, ettei avioliittomme erityisen onnellinen tainnut koskaan ollakaan. Että minä en ollut siinä onnellinen. Että lukuisat kriisit söivät voimani ja estivät sen onnellisuuden tunteen, joka kumpuaa ihmisestä itsestään. Unohdin olla onnellinen, kun aina oli jokin ongelma menossa tai tulossa. Omakin vika, en yritäkään väittää muuta.

Nyt olen päivä päivältä onnellisempi. Elämäni ei ole täydellinen, mutta minun on hyvä olla. Minä pidän itsestäni, minä pidän elämästäni. Minä hyrisen. En tarvitse mitään, mitä minulla ei jo ole ollakseni onnellinen. En minä pahastu, jos elämä päättää jossain vaiheessa heittää eteeni iloisia yllätyksiä - mutta ne ovat bonus, en tarvitse niitä ollakseni onnellinen.

Ei, en ole rakastunut. Paitsi ehkä elämääni.