Vielä pari sanaa

Luin blogini eilen läpi. Piti katsoa mitä tänne tulin kirjoittaneeksi - voinko antaa blogin olla olemassa? Haittaako, jos joku tunnistaa minut?

Korjasin pari kirjoitusvirhettä, muutin muutamaa lauserakennetta ja totesin, että jääköön. Ehkä tästä tarinasta on vielä iloa jollekin ja tuskinpa siitä on mitään vahinkoa tai haittaa minulle - vaikka tietäisitkin sen nimen, jolla minua yleensä kutsutaan.

Olemme asuneet Poikasen kanssa kahdestaan nyt jo yli vuoden. Ero tuli juridisesti voimaan viime kesänä. Hetkeäkään en ole eroa katunut, päätös oli oikea.

Eksän kanssa yritimme erota ystävinä, mutta ei siitä mitään tullut. Hänen oli vähän turhan vaikea hyväksyä sitä, etten ihan oikeasti enää halunnut häntä. Poikasen takia joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä (isää en halua lapseltani viedä), mutta muilta osin ei ihminen voisi enää vähempää minua kiinnostaa. En ole vihainen enkä katkera, en vain halua enää sitä mitä joskus halusin. Toivon hänelle kuitenkin hyvää, parempaa elämää.

Oli aika jolloin vihasin Toista - sittemmin olen miettinyt, että ehkä minun pitäisikin lähettää hänelle kiitoskortti. Onhan osittain hänen ansiotaan, että olen se, joka nyt olen. Luulen nimittäin, että olen mieluummin tämä ihminen kuin se, joka olisin, jos Toinen ei olisi koskaan elämääni astunut.

Eron jälkeen olen juonut kupillisen jos toisenkin teetä. Siitä enemmän toisaalla.

Kiitos ja hyvästi

Kirjoitin tämän blogin pääasiassa itselleni. Minun piti selvittää itselleni mitä oikeastaan tapahtui ja mitä siitä seurasi.

Minä tulin petetyksi pitkässä parisuhteessa. Minä halusin yrittää korjata suhteen, mutta ei se onnistunut. Yritys ei riittänyt. Eikä rakkauskaan riittänyt, vaikkei loppunutkaan.

Minusta tuntuu, että olen käsitellyt asian aika pitkälle, hyväksynyt sen. Petetyksi tulemisen. Eron. Ja sen myötä on aika laittaa lopullinen piste tälle blogille. Voisin kirjoittaa uudesta elämästäni - sen iloista ja kivuista - mutta ei se lopulta kuulu tähän blogiin. Se riittäköön, että minulla on Elämä iloineen ja kipuineen ja olen siihen tyytyväinen.

Haluan toivottaa voimia kaikille, jotka elävät tätä samaa tarinaa omilla tahoillaan. Olisin mielelläni ainoa, mutta valitettavasti tiedän, ettei niin ole.

Kiitos.

PS. Halutessaan minut tavoittaa sähköpostitse - saa kommentoida, kertoa, kysyä, sanoa terve.

Mies

Mies on masentunut. (Pitäsikö hänelle näin uuden vuoden kunniaksi antaa uusi nimi - Ex - sillä ei hän enää ole mieheni muuten kuin juridisesti.)

Hän katsoi lopultakin peiliin, eikä pitänyt näkemästään. Ilmeisesti hän lopultakin ymmärsi, että hänessä itsessään ja hänen teoissaan oli paljonkin syytä siihen, että kuluvan vuoden aikana pääsemme avioerotilastoihin. Ettei kaikki ollutkaan minun syyni tai seurausta minun sanoistani, teoistani tai persoonastani. Että hän olisi voinut toimia toisin. Että hän teki virheitä. Ja että kaikkein pahin virhe oli se, ettei hän pystynyt myöntämään virheitään.

Tuo oivallus sai hänet romahtamaan. Muutaman päivän ajan hän on soittanut minulle itkuisia puheluita ja pyytänyt lukemattomia kertoja anteeksi. Hän haluaisi, että voisimme joskus taas olla me, että voisin antaa hänelle toivoa.

Minusta tuntuu kurjalle hänen puolestaan. En vihaa häntä, en ole katkera, en himoitse kostoa - oikeasti toivoisin, että hänellä olisi hyvä olla.

Mutta Meitä ei enää voi olla. On liian myöhäistä. Minä en halua enää. Olen tyytyväinen näin.

Onni ei tule etsien, se tulee eläen

Kun ensimmäisen kerran ehdotin erillään asumista Miehelle, kuvittelin, että voisimme vielä jonakin päivänä palata saman katon alle. Vähitellen kuvitelma haihtui ja nyt kun olen asunut Omassa Kodissani pari kuukautta, olen varma, etten halua enää Miestä takaisin, sillä nyt minun on hyvä olla. Parempi kuin pitkään aikaan.

Meidän parisuhteemme ei koskaan ollut helppo eikä yksinkertainen. Ja kuitenkin minä olin siinä tosissani, omana itsenäni, kokonaan ja minä todella kuvittelin ja toivoin avioliittomme jatkuvan kiikkutuoli-ikään saakka.

Nyt kun olen saanut avioliittooni etäisyyttä ja keskittynyt itseeni (ja Poikaseen), on mielessäni käynyt ajatus, ettei avioliittomme erityisen onnellinen tainnut koskaan ollakaan. Että minä en ollut siinä onnellinen. Että lukuisat kriisit söivät voimani ja estivät sen onnellisuuden tunteen, joka kumpuaa ihmisestä itsestään. Unohdin olla onnellinen, kun aina oli jokin ongelma menossa tai tulossa. Omakin vika, en yritäkään väittää muuta.

Nyt olen päivä päivältä onnellisempi. Elämäni ei ole täydellinen, mutta minun on hyvä olla. Minä pidän itsestäni, minä pidän elämästäni. Minä hyrisen. En tarvitse mitään, mitä minulla ei jo ole ollakseni onnellinen. En minä pahastu, jos elämä päättää jossain vaiheessa heittää eteeni iloisia yllätyksiä - mutta ne ovat bonus, en tarvitse niitä ollakseni onnellinen.

Ei, en ole rakastunut. Paitsi ehkä elämääni.

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

(Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu)

Nyt

Muuton jälkeen iski muutaman viikon alakulo, toivottomuus, paha mieli. Raahustin hetken kerrallaan ja olin surullinen. Minusta tuntui, ettei minulle tapahdu enää koskaan mitään hyvää, etten varmasti enää koskaan ole onnellinen, että raahustan surullisena seuraavat viisikymmentä vuotta.

Olo hälveni. Jostain löysin paremman mielen, energisyyden, optimismin. Ehkä kuitenkin. Ehkä sittenkin osaan olla onnellinen. Pienistä asioista. Elämästä itsestään.

Me emme ole vielä hakeneet eroa, mutta minä haluan sen. Mieskin taisi sen lopulta ymmärtää, vaikka ei sitä edelleenkään pysty hyväksymään.

Minä en koskaan kuvitellut, että minulle kävisi näin. Menin naimisiin loppuelämäkseni, enkä mielestäni tehnyt sitä sitoumusta kevein perustein.

Mutta elämä ei aina suju suunnitellusti. Ja ehkä minä meninkin naimisiin loppuelämäkseni - kuolemastani on kulunut puolitoista vuotta. Siihen kaapin viereen minä silloin valuin seinää pitkin. Siinä en enää saanut hengitettyä eikä sydämeni enää lyönyt.

Nyt minä taas hengitän ja sydämeni lyö.

Alku

Ensimmäinen yö omassa kodissa, omassa rauhassa. Katselin ympärilleni ja toivoin, toivoin oikein kovasti, että näissä huoneissa minusta vielä tulisi onnellinen.

Tai jossain.