Ehdotus

Se - kenties sinänsä pieni, mutta minulle merkittävä - uusi sisältö elämässäni sai minut huomaamaan kuinka väsynyt olin. Olin väsnyt elämään, jota elin. Jotain oli muututtava, jotain oli ratkaistava. Ennen kuin hajoaisin.

Ehdotin Miehelle, että asuisimme ainakin jonkun aikaa erillämme.

Hän lupasi miettiä asiaa.

Sisältöä

Tarvitsin jotain sisältöä elämääni. Äitinä meidän taloudessamme minun oli mahdotonta ottaa ohjelmaani säännöllistä harrastusta kodin ulkopuolella. Puolivahingossa löysin netistä kansainvälisen joukon itseni kaltaisia ihmisiä ja pian aloin ystävystyä muutaman ihmisen kanssa.

Ajatusten vaihtaminen elämänmyönteisten, fiksujen ihmisten kanssa ja heiltä saatu positiivinen palaute sai minut säteilemään.

Pitkästä aikaa minun oli oikeasti hyvä olla.

Periaatteessa ja todellisuudessa

Periaatteessa elämä oli ihan hyvin.

Todellisuudessa valhe välillämme oli vähintään yhtä suuri kuin vuosi aikaisemmin. Mies piti jonkinlaista yhteyttä Toiseen, mutta sanoi, ettei 'hänellä ole mitään' tämän kanssa. Toinen oli ikäänkuin liedellä takalevyllä ykkösellä - siltä varalta, että minä lähtisin. Ettei Miehen tarvitsisi jäädä yksin.

Enkä minä oikeastaan uskonut, ettei olisi ollut mitään. Mutta en varsinaisesti välittänytkään, enää.

Aloin kaivata jonkinlaista huomiota. Ihailua. Jotain. Että joku pitäisi minua mielenkiintoisena, mukavana, ehkä kauniinakin. Jonain.

Mutta eihän kaikkea voi saada.

Olisiko kenties sittenkin parempi

Miehen ja Toisen yhteydenpito mietitytti minua. Toisaalta en jaksanut hirveästi välittää siitä, sillä en jaksanut yleensä ottaen enää hirveästi välittää. Toisaalta olisin halunnut tietää missä mennään - että olisin vähän osannut ennakoida, jos Mies vaikka piankin taas päättää, että oikeastaanhan hän voisikin muuttaa Toisen luo.

Minusta kuitenkin tuntui, etten voinut kysyä Toisesta tai kertoa miltä se minusta tuntui, sillä heti jos sanoin jotain Mies päätyi korkkaamaan oluen. Usein hän joi neljänäkin iltana viikossa - ei vahvaan humalaan asti, mutta kuitenkin useamman kuin yhden oluen joka kerta. Ja juominen oli useimmiten, hänen mielestään, minun syyni - minä olin ilkeä tai sanoin jotain väärää.

Aloin olla varsin valmis pakkaamaan Miehen rahtilaatikkoon ja kirjoittamaan paketin päälle Toisen osoitteen. Ehkäpä kaikki olisivat niin onnellisempia.

Tämän jälkeen

Tunteettomuudessani sain päähäni ajatuksen, että kirjoittaisin tästä kaikesta. Aloittaisin blogin. Vain vuoden myöhässä.

Kerroin Miehellekin, että ajattelin kirjoittaa siitä mitä on tapahtunut. Että selvittäisin omaa päätäni sanojen kautta. Miehen reaktio ei ollut positiivinen. Häntä vain solvattaisiin eikä se olisi reilua eikä mukavaa.

Pahoitin mieleni. Tuli olo, ettei minulla saa olla mitään omaa, ei tunteitakaan.

Miehen vastustuksesta huolimatta aloitin blogini ja vaikka aikomukseni ei ollutkaan Miestä solvata, toivoin, ettei Mies sitä löytäisi. Sillä toki hän meidät tunnistaisi, vaikkeivat kaikki yksityiskohdat kenties olekaan aivan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Eikä hän ymmärtäisi miksi kirjoitan.

Kun vain teeskentelee yrittävänsä

Mies piti Toiseen yhteyttä. Ei erityisen aktiivista, mutta piti. Annoin pitää. En enää välittänyt.

Minä olin Miehelle ensisijainen vaihtoehto. Toinen oli toinen. Mutta ei se riitä avioliittoon - minulle - että on yksi kahdesta. Vaikka sitten olisikin se ensimmäinen.

Olin sanonut yrittäväni vielä kertaalleen, mutta ei minulla enää ollut voimia todelliseen yritykseen.

Minä vain olin ja odotin.

Unimaailmassa

Unessani istuin penkillä ja vieressäni istui mies.

"Oli aika jolloin ilta tuoksui tuntemattomalta, täyttymyksen pelko oli viedä jalat alta, tiesin, etten välttyä vois enää suudelmalta."

Unessani oli sellainen hetki ja halusin suudella vieressäni istuvaa miestä. Mutta luonnollisesti herätyskello kiskoi minut tähän todellisuuteen ennen kuin mitään ehti tapahtua.

Huokasin. Olisi ollut mukava tulla suudelluksi, vaikka sitten vain unimaailmassa.

Hyväksyntä

Oloni oli suhteellisen seesteinen - hyväksyin itseni tyhmänä. Tiesin juoksevani ryminällä päin seinää, mutta en jaksanut välittää.

Minulla oli se, että kävin töiden jälkeen juoksemassa. Juoksemassa niin lujaa, että keuhkot tuntuivat räjähtävän. Ja se, että ennen nukkumaan menoa peittelin jo nukahtaneen poikani, katsoin elämäni suurinta rakkautta.

Oli se jo enemmän kuin mitä olisi voinut olla.

Kun tekee typerät valintansa täysin tietoisena omasta tyhmyydestään

Tunsin itseni typeräksi, taas kerran. En edes halunnut sanoa kenellekään, että Mies oli taas lähestynyt Toista. En halunnut sanoa, että siitä huolimatta annoin Miehelle vielä tilaisuuden.

Enkä edes haaveillut, että se olisi ollut viimeinen isku. En haaveillut, että minua siitä eteenpäin ja iäisyyteen saakka kohdeltaisiin hyvin ja reilusti.

En enää halunnut jatkaa avioliittoa, en halunnut olla siinä, mutta en osannut jättää Miestä itkemään yksin. Laitoin siis itseni syrjään ja päätin antaa ajan kulua.

Päin seinää

Olin siis kirjautumassa omaan gmailiini, kun eteeni avautuikin Miehen postilaatikko - hän oli unohtanut kirjautua ulos. Koskapa Mies oli harkiten lukenut minun postejani, totesin, että voin aivan yhtä hyvin silmäillä etusivun. Eikä sen enempää tarvittu - erään viestin ensimmäisistä sanoista (gmailia käyttämättömille tiedoksi, että viestin alku näkyy jo inboxissa) kävi selväksi, että Mies on ollut Toiseen yhteydessä.

En tuntenut vihaa, en surua. En oikeastaan mitään muuta kuin vakautta.

Kävelin alakertaan. Sanoin haluavani eron. Nyt. Se oli oikea, aito, todellinen päätös.

Mies ei voinut elää ilman minua, halusi olla kanssani, ei halunnut erota, pelkäsi menettävänsä Poikasen, halusi minun olevan onnellinen, sanoi pärjäävänsä, ei halunnut erota, ilkeili, itki, ilkeili, ei halunnut erota, itki, mollasi itseään, mollasi minua, ei halunnut erota.

Huoaten lupasin yrittää vielä. Vielä yhden kerran. Viimeinen rynnistys. Päin seinää?

Riittävän kipeä pää

Kun lyö päätään seinään tarpeeksi monta kertaa, tulee hetki, kun se alkaa tuntua typerältä. Sitä pysähtyy kesken liikkeen ja kysyy itseltään miksi teen näin.

Selvisi, että Mies oli lähestynyt uudelleen Toista. Tekstiviestillä.

Ja minä päätin olla enää hakkaamatta päätäni seinään.

Halu haluta

Minä olisin halunnut, että olisin halunnut olla Miehen kanssa. Mutta ei minulla ollut siihen Miehen kanssa olemiseen vahvaa halua, enää. Oli vain rakkaus ja toive, että Miehellä olisi hyvä olla ja että Poikasella olisi isä, mutta ei minulla itselläni ollut intohimoa, suurta halua olla yhdessä.

Syviä huokauksia

Laitoin FB:ssä ystäväpyynnön lapsuudenystävälleni.

- Onko se sinkku, kysyi Mies.

Sekö nyt sitten on ensimmäinen ajatus jokaisen miehen suhteen, jonka satun mainitsemaan? Onko se sinkku? (eipä ollut Mieskään sinkku, kun Toinen hänet bongasi...)

Enkä minä lähestynyt Attea siksi, että olisin halunnut hänestä itselleni miehen, vaan koska jossakin vaiheessa elämääni hän oli minulle hyvin tärkeä. Eikä niitä ihmisiä liikaa ole!

Ilta meni männikköön. Emme varsinaisesti riidelleet, mutta olimme molemmat kireitä, eikä mikään sujunut.

Puhetta parisuhteesta

Puhuimme suhteestamme. Tai minä puhuin.

Pohdin järkeä ja tunnetta ja sitoumuksen tasoa ja niiden erilaisia yhditelmiä. Päädyin siihen, että järkevintä meille olisi määräaikainen järkisitoumus, jonka aikana suhteeseen ei sotketa kolmansia osapuolia. Määräajan umpeuduttua vaihtoehtoja olisivat määräaikainen järki (jatkosopimus), sitoutunut tunne tai ero. Sitoutuneeseen järkeen en uskonut pystyväni enkä myöskään sitoutumattomaan tunteeseen.

Jätin Miehen miettimään omaa näkemystään asiaan.

Hän, jota ei ole

Aloin vähitellen hyväksyä sen, etten saisikaan toista lasta (en halunnut lasta miehen kanssa, johon en voinut sitoutua). Mutta en minä ajatuksesta pitänyt. Ja tiesin, että tulisi vielä päiviä ja öitä, joina itkisin syntymätöntä lastani, jota olisin rakastanut. Ja että noina hetkinä kiroaisin Toisen helvettiin. Samoin Miehen. Ja itseni. Ennen kaikkea itseni.

Toinen

Olisinko halunnut tavata Toisen? Ehkä.

En enää vihannut häntä niin syvästi kuin alussa, mutta kyllä minä edelleen olisin voinut satuttaa häntä. Tai, osa minusta olisi halunnut aiheuttaa hänelle tuskaa. Jos vain olisin keksinyt miten. Minussa oli yhä vihaa.

Sitoumus

Mies ei enää uskonut minuun. Siis siihen, että pysyisin hänen kanssaan. Ja huoli oli varmasti oikeutettu.

Ennen olimme me ja minä uskoin, ettei Mies jätä minua koskaan, missään tilanteessa. Oli sitoumus. Minä olin sitoutunut loppuelämäkseni.

Me muuttui kahdeksi minäksi, jotka elivät yhdessä, ehkä rakastivatkin toisiaan. Mutta enää ei ollut sitoumusta loppuelämäksi. Ainoastaan toistaiseksi. Ajattelin, että suhteemme voi kestää loppuelämän, mutta en halunnut enää sitoutua siihen loppuelämäkseni.

Ja minusta tuntui, ettei Mies koskaan lopulta ollutkaan sitoutunut minuun loppuelämäkseen. Ja se sattui.

Otin sormukset pois sinä päivänä kun Miehen suhde tuli esille, enkä laittanut niitä takaisin silloinkaan kun päätimme yrittää. Sormus on minulle merkki sitoumuksesta, ei siitä, että olen varattu. Sormus on muisto loppuelämästä. Sen muiston menettäminen teki ensin fyysisesti kipeää. Sormeni oli niin tyhjä, että se sattui. Tyhjyyden paino rampautti. Vähitellen siihen kuitenkin tottui, vain haamukivut vaivasivat silloin tällöin.

Mustaa ja valkoista

Miehessä on paljon hyvää - on aina ollut ja tulee aina olemaan. Hän on antelias, hyväntahtoinen, hän innostuu helposti eikä lannistu vastoinkäymisistä. Hän on valmis kokeilemaan uusia asioita. Hän rakastaa Poikasta avoimesti. Hän on hyvä ihminen.

Mutta minun silmilleni asettuivat mustat lasit. Minun oli vaikea nähdä kirkkaita värejä, tai valkoista.

Saa kai yhdestä asiasta edes sanoa

Mies kysyi miksi vain hänen pitäisi muuttua. Miksi minä en voi muuttaa mitään itsessäni. Miksei hän saa sanoa mistään (kuten pöydälle unohtuneesta teepussin kuoresta). Miksi olen varautunut. Miksi minulla ei ole mukavaa hänen kanssaan.

Mies on perfektionisti ja hänen tapansa toimia on aina se oikea. Minä yritin muistaa miljoona sääntöä ja niiden poikkeusta - itselleni useimmilla asioilla ei ollut niin väliä, joten yritin tehdä niin kuin pyydettiin.

Mutta välillä hukuin mahdottomuuteen. Tuntui etteivät tekoni koskaan riittäneet. Että aina jokin meni pieleen. Joskus ne yhdet asiat hermostuttivat minua ja halusin latoa astiat pesukoneen ajattelematta kuinka niiden siellä pitäisi oikeasti olla.

Enkä minä yrittänytkään väittää, etten voisi muuttua. Että vain Miehen pitäisi. Mutta tuntui, ettei Mies nähnyt kuinka yritin ja kuinka riittämättömäksi itseni tunsin, kun mikään ei kuitenkaan koskaan tuntunut onnistuvan. Ja siksi minulla ei ollut mukavaakaan.