"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

(Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu)

Nyt

Muuton jälkeen iski muutaman viikon alakulo, toivottomuus, paha mieli. Raahustin hetken kerrallaan ja olin surullinen. Minusta tuntui, ettei minulle tapahdu enää koskaan mitään hyvää, etten varmasti enää koskaan ole onnellinen, että raahustan surullisena seuraavat viisikymmentä vuotta.

Olo hälveni. Jostain löysin paremman mielen, energisyyden, optimismin. Ehkä kuitenkin. Ehkä sittenkin osaan olla onnellinen. Pienistä asioista. Elämästä itsestään.

Me emme ole vielä hakeneet eroa, mutta minä haluan sen. Mieskin taisi sen lopulta ymmärtää, vaikka ei sitä edelleenkään pysty hyväksymään.

Minä en koskaan kuvitellut, että minulle kävisi näin. Menin naimisiin loppuelämäkseni, enkä mielestäni tehnyt sitä sitoumusta kevein perustein.

Mutta elämä ei aina suju suunnitellusti. Ja ehkä minä meninkin naimisiin loppuelämäkseni - kuolemastani on kulunut puolitoista vuotta. Siihen kaapin viereen minä silloin valuin seinää pitkin. Siinä en enää saanut hengitettyä eikä sydämeni enää lyönyt.

Nyt minä taas hengitän ja sydämeni lyö.

Alku

Ensimmäinen yö omassa kodissa, omassa rauhassa. Katselin ympärilleni ja toivoin, toivoin oikein kovasti, että näissä huoneissa minusta vielä tulisi onnellinen.

Tai jossain.

Mennyt ja tuleva

Vietin viimeisen yöni vanhassa kodissa eikä olo ollut pelkästään onnellinen. Mietin kuinka pärjäisin yksin, tai siis kahdestaan Poikasen kanssa. Mietin niitä aikoja kun olin ollut Miehen kanssa onnellinen.

En silti epäröinyt tai katunut ratkaisuani. Miehen kanssa oli liian vaikea elää. Oli tapahtunut liikaa. En halunnut enää yrittää miellyttää Miestä, en jaksanut enää tehdä kaikkea hänen mielensä mukaan. Sillä koin, etten saanut mitään vastineeksi. Se, että Mies vei Poikasen aamulla hoitoon ei yksinkertaisesti ollut riittävä syy jatkaa avioliittoa.

Minä halusin tulevaisuuden.

Tulevaisuuden haamut

Minä sain avaimet ja minä sain ostamani huonekalut.

Katselin (niitä muutamaa huonekalua lukuunottamatta) tyhjiä huoneita ja mietin muistoja, jotka eivät vielä olleet syntyneet. Muistoja, jotka tulisivat syntymään näissä huoneissa. Toivoin niiden olevan onnellisia. Mutta en uskaltanut olla aivan varma.

Stressi

Öisin vuoroin palelin, vuoroin hikoilin pyjaman märäksi. Nukuin huonosti. Ruoka ei maistunut ja koska en syönyt kunnolla, minua huimasi. Ja minulla oli kestopäänsärky.

Ihan putkeen ei siis mennyt.

Kaksi huonosti nukuttua yötä + yksi päivä huonekaluostoksilla Ikeassa = yksi hyvin väsynyt Rara

Muutto lähestyi. Oli aika pakata. Oli aika hankkia sohva ja keittiön pöytä. Oli aika miettiä kymmeniä isompia ja pienempiä käytännön asioita.

Käytännön asiat antoivat aivoille tekemistä, enkä edes ehtinyt miettiä elämäni suuntaa kuin hetkellisesti. Niinä hetkinä, jolloin ajatukset väkisin tunkeutuivat päähäni, oloni oli vuoroin toiveikas ja helpottunut, vuoroin epätoivoinen ja surkea.

Ennen kaikkea olin varsin väsynyt.

Toive

Töissäkään ei sujunut. Missään ei sujunut.

Olin väsynyt. Olin toivoton. Toivoin, että joku olisi nähnyt minut. Että joku olisi pitänyt minusta.

Ei tarvitsisi rakastaa, jos vain pitäisi.

Koti

Ystävä kyseli joko olen etsinyt asuntoa. Sanoin miettineeni asiaa, vaihtoehtoja. Ystävä patisti tekemään muutakin kuin miettimään - ettei kävisi niin, ettei olisikaan paikkaa mihin muuttaa.

Laitoin siis hakemuksen kaupungille. Hämmästyksekseni jo seuraavana päivänä minulle tarjottiin asuntoa. Minä otin sen. Olisi ainakin paikka, mihin muuttaa.

Kahden kuukauden kuluttua olisin yksinhuoltaja kaupungin vuokra-asunnossa.

Alavireessä

Pelkäsin - taas tai vähän väliä - ettei kukaan hyvä mies koskaan rakastaisi minua. Tai etten minä osaisi rakastaa hyvää miestä.

Minä niin halusin olla rakastettu. Halusin, että joku olisi koskettanut minua hellästi.

Ja samalla epäilin, ettei se ollut sitä mitä tarvitsin.

En minä oikeastaan tiennyt mitä halusin tai tarvitsin.

Oloni oli yksinäinen ja kurja.