Odotellessa

Kesälomaani oli vielä kolme viikkoa. Yritimme elää elämäämme mahdollisimman normaalisti, Poikasenkin tähden. Nukuimme Miehen kanssa samassa sängyssä, söimme samasta jääkaapista. Puhuimme päivän tapahtumista, katsoimme yhdessä elokuvia Poikasen nukahdettua.

Elämä olisi voinut olla hyvää ja kaunista.

Ajatus Miehen tyttöystävästä rikkoi idyllin.

Suvanto

Kiinnekohta teki elämän helpommaksi. Nyt minulla oli jotakin mitä odottaa. Jotakin, mihin tarttua.

Mies ei pitänyt sanasta asumusero. Hän ei halunnut ajatella asiaa niin. Omasta mielestään hän oli lähdössä kyläilemään äitinsä luo. Joksikin aikaa.

Aikalisä

Päätimme ottaa aikalisän.

Kesälomani alkaessa Mies lähtisi määrittelemättömäksi ajaksi anopin nurkkiin päätään selvittämään.

Ensimmäisen lomapäivän kohdalle kalenteriin kirjoitin isoilla kirjaimilla ASUMUSERO.

Kauemmas

Miehen miettiessä minä aloin ottaa etäisyyttä tilanteesta.

Oli pakko.

Päätin pitää huolta itsestäni.

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Olin luvannut antaa Miehelle aikaa. Aikaa miettiä, selvittää päätään. En minä odottanut, että päätöksen voisi tehdä päivässä tai viikossa, mutta Miehen ristiriitaiset viestit hämmensivät minua. Mies heitti ilmaan lauseita tulevaisuudesta 'kun tästä selviämme', sanoi kaivanneensa minua matkoilla ollessani, pelkäsi minun lähtevän.

Ja kuitenkaan hän ei pystynyt sanomaan, että sitoutuu tähän avioliittoon, ettei halua sitä Toista, että teki virheen, että on pahoillaan.

Mitä kauemmin Mies mietti, sitä enemmän itsekin ajattelin. Ymmärsin, ettei ole olemassa mahdollisuutta, että jatkaisimme entistä elämäämme. Ymmärsin, etten edes halunnut sitä. Huomasin, että parisuhteessamme oli korjattavaa. Mutta korjauksista oli turha puhua ennen Miehen päätöstä.

Ja mitä kauemmin odotin päätöstä, sitä vähemmän minua kiinnosti käydä koko keskustelua.

Poissa silmistä, poissa sydämestä?

Palasin kotiin oltuani kolme päivää poissa. Lento oli tunteja myöhässä. Väsytti.

Kotona odottivat Mies ja Poikanen. Oli mukava palata kotiin. Melkein kuin kaikki olisi hyvin.

- Mitä Toiselle kuuluu? kysyin.
- Sinua minulla oli ikävä, vastasi Mies

Terassilla

Kollega houkutteli töitten jälkeen yksille. Lähdin.

En minä koskaan lakannut katsomasta muita miehiä. Mutta vuosiin en ollut katsonut heitä arvioiden mitä kukin voisi olla. Nyt silmäilin varovasti ympärilleni. En nähnyt ketään, joka olisi minua kiinnostanut.

Kollegani - sinkku - kertoi paikoista, joissa miehiä parhaiten tapaa, kertoi nykyajan deittikulttuurista, joka oli minulle täysin vieras. Sanoi, että minun pitäisi ehdottamasti ottaa joku mies - Miehen kiusaksi, jos ei muuta.

Mutta en minä halunnut kostaa. Enkä minä halunnut käyttää ketään itsetuntoni pönkittämiseen. Minä halusin vain hengittää ilman kipua.

Minä itse

Kiitos äitini, minun on aina ollut vaikea uskoa, että riittäisin omana itsenäni, että olisin riittävän hyvä. Onnistumisten ja kovan työn kautta onnistuin mielestäni kuitenkin vähitellen rakentamaan suhteellisen terveen itsetunnon.

Toinen nainen teki tyhjäksi monta onnistumista, monta kaunista sanaa. Olkapäälläni istui taas Minä, joka huusi naama punaisena korvaani riittämättömyyttäni ja huonouttani.

Minut pelasti se, että tiesin olevani riittävän hyvä äiti ja riittävän hyvä työssäni. Mutta olinko kuitenkaan riittävän hyvä nainen? Sitä minä mietin.

Menetys

Jo toisella tapaamiselle puhuimme Miehen kanssa lapsista, vaikkei asia tuolloin ollut lainkaan ajankohtainen. Halusimme lapsia molemmat - jonakin päivänä.

Eräänä päivänä saimme Poikasen. Hyvin harvoin onni on täydellistä, mutta silloin se oli.

Halusimme toisenkin lapsen - emme heti, mutta jonakin päivänä.

Kun Mies kertoi Toisesta, minulta vietiin itsetunto, luottamus ja tulevaisuus, jonka kuvittelin tuntevani. Mutta pahimmalta tuntui menettää haave toisesta lapsesta.

Kutsu

- Lähdetkö syömään? Me ollaan menossa kiinalaiseen.
- En minä nyt, kiva kun kysyit.

Järsin omenaani kolmatta tuntia, ajatuskin friteeratuista kananpaloista oksetti.

Nykyään

- Ihmiset erovat nykyään niin helposti, sanoi vanhempi kollegani.

En osannut vastata siihen mitään. Tuijotin vain. Ei hän pahaa tarkoittanut.

Puolet avioliitoista päättyy eroon. Niin aina sanotaan. Mutta minä en koskaan ajatellut kuuluvani siihen puolikkaaseen. Minä ajattelin vanhenevani yhdessä Miehen kanssa.

Sitten Mies tapasikin Toisen. Ihastui. Halusi lähteä. Mutta ei kuitenkaan osannut päättää lähteekö vai ei.

Ensijärkytyksestä toivuttuani tajusin, etten halunnutkaan erota. En kieltänyt pitämästä yhteyttä Toiseen - sanoin vain, että katson päätöksen tehdyksi, jos hän alkaa viettää siellä öitään. Annoin aikaa. Söin rauhoittavia. Epäilin päätöstäni olla haluamatta eroa.

Me kävimme kriisikeskuksessa. Puhuimme. Huusimme. Itkimme vuorotellen ja yhtäaikaa.

Tuskin monikaan eroaa kevein perustein. Ja vielä harvempi helposti.

Paluu

Palasin töihin. Uneni oli edelleen keinotekoista ja syöminen pelkkää pakkoa, mutta töissä ensisijainen identiteettini ei ollut petetty. Siellä en ollut huono.

Ihmisten keskellä oleminen ei silti ollut helppoa. Muiden maailmat olivat ennallaan. Minun oli muuttunut.

Sain koota tovin vähiä voimiani ennen kuin pystyin avaamaan huoneeni oven ja astumaan siitä ulos.

En edes yrittänyt hymyillä, vaikka oloni olikin jo parempi.

Kuulohavainto

Satojen kilometrien päästäkin saatoin kuulla kellon kovaäänisen raksutuksen.

-Sinä voit olla vuoden päästä kahden lapsen isä, totesin Miehelle.

Mies ei ensin ymmärtänyt, mutta kiirehti sitten selittämään, ettei Toinen halunnut lapsia, ettei hän edes pitänyt lapsista.

-Luuletko, että hän kertoisi sinulle muutaman viikon tuttavuuden jälkeen haluavansa lapsen? Luuletko todella? Tai jos hän ei todellakaan pidä lapsista, mitä Poikaselle tapahtuu - kuinka voisit olla isä lapsellesi eläessäsi sellaisen naisen kanssa, joka ei pidä pojastasi?

Minä halusin olla ilkeä. Minä halusin avata Miehen silmät.

Kuinka paljon on kaikki?

He olivat kuulemma puhuneet kaikesta. Kertoneet hyvä ja huonot puolensa - kaiken. Ja Toinen piti Miehestä juuri sellaisena kuin tämä oli.

Voiko kenellekään koskaan kertoa kaiken itsestään? Moniko edes tunnistaa - tai tunnustaa - kaikki huonot puolensa? Ja ovatko ominaisuudet ja tavat mustavalkoisia - tiettyjen ominaisuuksien ollessa aina kaikille hyviä tai huonoja?

Kuinka erilaista on kuulla toisen olevan kärsimätön ja pitkävihainen verrattuna niiden piirteiden kanssa elämiseen käytännössä? Voiko huonoja puolia hyväksyä etukäteen, ennen kuin on ne kohdannut todellisessa maailmassa?

-Te olette nähneet toisistanne vain pinnan, sanoin.

Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua

Yritin soittaa Miehelle, mutta tavoittelemani henkilö puhui toista puhelua. Kerta toisensa jälkeen.

Oli taas vaikea hengittää.

Aamulla

Heräsin Miehen vierestä.

Katsoin nukkuvaa miestä ja rakastin häntä. Minulla oli siinä hyvä olla.

Kunnes muistin.

Sohvalla

Katsoimme televisiota samalla sohvalla, vastakkaisissa nurkissa. Olimme puhuneet niin paljon, ettei sanoja enää ollut.

Mies rapsutti ojennettuja jalkojani.

Siirryin varovasti sohvan toiseen kulmaan. Mies otti minut lähelleen. Suuteli minua.

Mietin mitä hänen naisystävänsä ajattelisi, jos tietäisi Miehen suutelevan vaimoaan.

Lähdeteoksia

Päätin varautua vaihtoehtoihin ja palasin kirjastosta painavan kassin kanssa.

-Mitä lainasit, kysyi Mies.
-Katso itse.

Mies pinosi kirjat pöydälle: Avioero edessä, Lapsi ja ero, Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy... Kymmenkunta kirjaa.

Näin Miehen silmissä pelon ja tunsin siitä iloa.

Mutta

Kriisikeskuksessa terapeutti pyysi Miestä kehumaan minua. Yksikään kehu ei päättynyt pisteeseen. Jokainen päättyi muttaan.

Mutta minä en itkenyt enää ääneen.

Löytöpalkkio motiivista

Toinen oli Miestä muutaman vuoden vanhempi. Lapseton.

Mietin oliko kyse siitä, ettei Mies halua elää lapsiperheen arkea, vaikka Poikasta rakastaakin. Mies ei pitänyt kaupungista, jossa asuimme - minun työni tähden, niin kuin hän usein painotti. Toisen kanssa hän voisi elää lapsettomassa parisuhteessa, kiinnostavammassa kaupungissa. Siitäkö tässä oli kyse?

Vai olinko minä vain naisena ja vaimona täysin kelvoton?

Se Toinen

Mies kertoi minulle ihanasta naisesta. Minä halusin hänen kertovan, vaikka en halunnutkaan kuulla.

Mies kertoi kuinka hyvin he jo tunsivat toisensa ja kuinka mukavaa heillä yhdessä oli. Mies kertoi, ettei Toinen ollut mikään parikymppinen bimbo ja ettei seksistä ollut kyse.

Minä yritin ajatella kolmen viikon olevan niin vähämerkityksellinen aika, ettei se kaataisi meidän suhdettamme, mutta Miehen vakuutukset horjuttivat luottamustani.

Minä en uskonut, että kolmessa viikossa oppisi tuntemaan ihmisen. Mutta Mies tuntui uskovan niin.

Välianalyysi

Kun avioero ei enää tuntunutkaan itsestäänselvältä vaihtoehdolta, tunsin välillä itseni sinnikkääksi ja vahvaksi. Välillä täydeksi idiootiksi, pelkuriksi, joka ei vain uskalla jatkaa elämäänsä.

Paitsi että ajatukset itsestäni heittelivät laidasta toiseen, myös ajatukseni parisuhteen jatkosta aaltoilivat. Välillä halusin ehdottomasti yrittää, uskoin Miehen järkiintyvän ja kaiken muuttuvan hyväksi ja kauniiksi. Välillä halusin vain juosta niin kauas kuin jaksaisin (olisin tuskin päässyt kymmentä kilometriä kauemmas), unohtaa kaiken, aloittaa alusta, olla yksin tai kenties löytää miehen, joka todella rakastaisi minua.

Luin uskottomuudesta ja pettämisestä kaiken minkä löysin. Tarinoita oli pääasiassa kahden tyyppisiä: toisissa erottiin automaattisesti uskottomuuden tultua esille, toisissa pettäjä vannoi rakkauttaan ja itki anteeksiantoa - ja sitten joko erottiin tai erottu.

Itse en tuntenut sopivani kumpaankaan muottiin. Enimmän osan aikaa kuitenkin halusin yrittää, vaikka Mies ei pyydellytkään polvillaan anteeksi. Vaikka Mies ei edes tiennyt haluaako minua enää.

En osaa vielä sanoa oliko taistelutahdosta enemmän hyötyä vai haittaa.

Pala paahtoleipää

Ensimmäiset päivät olivat helvetti. Mutta minä selvisin niistä.

Jostain kumpusi toiveikkuus, jolle ei ollut syytä. Päätin, että Mies on tilapäisessä mielenhäiriössä ja ymmärtää vielä, että jos hän vaihtaa meidän tulevaisuutemme vaihtoehtoiseen, hän tekee elämänsä suurimman virheen.

Minä päätin taistella.

Päätin olla luopumatta avioliitostamme - ja päätin selvitä, vaikka minun pitäisi luopua siitä.

Söin palan paahtoleipää. Kitalakeni tuli siitä kipeäksi, koska en ollut syönyt moneen päivään. Mutta olin ylpeä itsestäni - minä söin taas.

Melkein kuin elävä ihminen.

Kaksi naista

Kriisikeskuksessa Mies puhui ihanasta naisesta, joka en ollut minä.

Minä olin nainen, joka istui tuolissa jalat syliin vedettyinä ja kädet niiden ympärille kiedottuina. Nainen, joka itki.

Mies sanoi, ettei pysty nyt päättämään.

Minä sanoin voivani antaa hänelle hetken aikaa.

Tunnustus

- En minä halua erota, sanoin Miehelle.

- Jos sinä haluat lähteä Toisen luo, jos sinä et halua minua enää, mene. Mutta minä en haluaisi heittää pois kaikkea sitä mitä meillä on, jatkoin.

Mies jätti laukkunsa pakkaamatta ja lähti kanssani kriisikeskukseen.

Puuha-Pete, tietenkin

Annoin Poikasen katsoa Puuha-Peten niin monta kertaa kuin hän halusi. Ei tarvinnut leikkiä eikä keksiä tekemistä. Sillä en minä jaksanut. En jaksanut tehdä mitään mitä ei ollut pakko tehdä. Enkä kaikkea pakollistakaan.

Soitin samoille ihmisille uudestaan ja uudestaan kertoakseni samat asiat taas kerran. Ja he kuuntelivat. Onneksi he kuuntelivat. Enkä silti osannut sanoa kuinka todella, todella pahalta minusta tuntui.

Puuha-Peten numeroa minulla ei ollut. Olisin mielelläni soittanut hänelle ja pyytänyt korjaamaan kaiken.

Keinotekoista unta

Työterveyslääkäri kirjoitti sairauslomaa äkillisen stressireaktion perusteella, antoi reseptin rauhoittaviin ja varasi ajan psykologille.

-Yritä edes juoda, jos et saa syötyä, sanoi. Tuntui kuin hän olisi oikeasti välittänyt.

Ostin lähikaupasta hedelmämehua ja hain lääkkeeni apteekista. Farmaseutti suositteli ottamaan lääkkeen yötä vasten. Että saisin nukuttua. Nyökkäsin.

Lääke antoi minulle unen. Mutta en minä kauniita unia nähnyt.

Viikkoja ja vuosia

He olivat tavanneet kolme viikkoa aikaisemmin. Suudelleet kaksi viikkoa aikaisemmin.

Nuo kolme viikkoa tuntuivat merkitsevän Miehelle enemmän kuin meidän yhteiset vuotemme, joita oli moninkertainen määrä heidän viikkoihinsa verrattuna.

Onneksi olin jo kuollut.