Muuton jälkeen iski muutaman viikon alakulo, toivottomuus, paha mieli. Raahustin hetken kerrallaan ja olin surullinen. Minusta tuntui, ettei minulle tapahdu enää koskaan mitään hyvää, etten varmasti enää koskaan ole onnellinen, että raahustan surullisena seuraavat viisikymmentä vuotta.
Olo hälveni. Jostain löysin paremman mielen, energisyyden, optimismin. Ehkä kuitenkin. Ehkä sittenkin osaan olla onnellinen. Pienistä asioista. Elämästä itsestään.
Me emme ole vielä hakeneet eroa, mutta minä haluan sen. Mieskin taisi sen lopulta ymmärtää, vaikka ei sitä edelleenkään pysty hyväksymään.
Minä en koskaan kuvitellut, että minulle kävisi näin. Menin naimisiin loppuelämäkseni, enkä mielestäni tehnyt sitä sitoumusta kevein perustein.
Mutta elämä ei aina suju suunnitellusti. Ja ehkä minä meninkin naimisiin loppuelämäkseni - kuolemastani on kulunut puolitoista vuotta. Siihen kaapin viereen minä silloin valuin seinää pitkin. Siinä en enää saanut hengitettyä eikä sydämeni enää lyönyt.
Nyt minä taas hengitän ja sydämeni lyö.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Olen seurannut tätä blogia kesästä asti, löysin tämän samoihin aikoihin kun minun sydämeni tapettiin ja valuin kuolleena seinää pitkin. Olen saanut uskomatonta tukea tästä blogista, olet kirjoittanut käsittämättömän hyvin tuntemuksiani ylös. Olen itkenyt monesti lukiessani tätä, niin kipeää tämä kaikki on tehnyt.
Omasta "kuolemastani" on vasta puoli vuotta. Mitään päätöksiä tulevaisuuden suhteen ei ole tehty, ehkä meillä on nyt se vaihe kun vain olen ja matelen päivästä toiseen. Puolisoni pyysi että päättäisin haluanko olla hänen kanssaan vai en. Miten tuollaista voi noin vain päättää, varsinkaan kun tämä paha pilvi suhteemme päällä ei ollut minun ansiotani tai syytäni? Haaveeni lapsesta ja yhteisestä onnellisesta vanhuudesta on kuollut ja kuopattu. Se jos jokin sattuu, eikä se varmasti ollut minun valintani.
Yksi pyyntö minulla oli sinulle; älä poista tätä blogia netistä. Minulle on tärkeää että saan lukea näitä ajatuksia uudestaan, nyt kun näen jo vähän selkeämmin surun takaa. On varmasti vielä tärkeämpää esimerkiksi vuoden päästä tulla tänne ja lukea näitä tuntemuksia uudestaan ja uudestaan.
Toivon että minäkin olisin jonain päivänä vielä onnellinen. Siihen asti, päivä kerrallaan.
Hyvää joulun odotusta sinulle ja Poikaselle! :)
Tavallaan on aina ikävä kuulla kohtalotovereista - ei näin pitäisi käydä kenellekään, miksi näin kuitenkin käy niin monelle.
Toisaalta on kiva kuulla, että blogistani on ollut jotain hyötyä - muutakin kuin itseni terapointi. En aio poistaa tätä, minun pitää varmaan itsekin lukea vielä kertaalleen kaikki läpi. Saada kokonaiskuva.
Villirotta, toivon sinulle voimia tehdä päätös, joka on sinulle oikea. Ja toivon sinulle onnea. Päätöksen kanssa ei kannata hätäillä, mutta loputtomiin sitä ei myöskään kannata venyttää.
Olen seurannut blogiasi lähes alusta asti. Oma eroni tapahtui lähes 2 v sitten ja eri tavalla, mutta silti elän mukanasi joka tilanteen. Toiveikkaana.
Vaikka en itse olekaan vieläkään löytänyt uutta rakkautta, olen löytäny itseni ja ystäväni.
Se on jotain aivan ihanan uskomatonta enkä koskaan tahtoisi palata enää suhteeseeni (vaikka exä niin toivoisikin).
Edelleen mielenkiinnolla seuraan kuulumisiasi ja toivon todella, että sinulle käy sa,oin, löydät tietämättäsi hautaamasi persoonan (itsesi) ja rakastut häneen ensin. <3
Lähetä kommentti