Kun on vain elettävä

Mies oli peloissaan ja surullinen, vihainen ja katkera. Ymmärsin hänen tunteitaan, mutta oli silti raskasta ottaa ne vastaan. Oli raskasta kuunnella.

Minä toivoin, että aika kuluisi nopeasti.

Kun tietää mitä haluaa

Mies hoki päivästä toiseen kuinka tämä on minun päätökseni. Kuinka minä päätin luovuttaa, heittää hänet pihalle ja tuhota hänen elämänsä.

Ikään kuin minä olisin tätä kaikkea halunnut ja toivonut. Eikä tilanne ollut pelkästään Miehestä kiinni. En voi väittää, että kaikki olisi ollut hyvin ennen Toista. En voi väittää, ettenkö olisi itsekin toiminut väärin.

Mutta jos on yrittänyt... Kai jossain vaiheessa saa todeta, ettei pään hakkaaminen seinään ole järkevää. Että se sattuu liikaa ja on aika lopettaa.

Minä toivoin ajan lentävän. Minä halusin jo omaan kotiini. Minä halusin jo oman elämäni.

Kun tietää mitä tekee

Mies palasi kotiin matkaltaan.

Ja minä sanoin, etten halua enää edes yrittää. En halua, että asumme erillämme kuvitellen joskus palaavamme yhteen. Että haluan vain olla rauhassa, yksin - pysyvästi. Että en halua enää meitä.

Mies romahti. Mies suuttui. Mies raivosi. Miehen mielestä kohtelin häntä väärin. Mies oli varma, että jätän hänet toisen miehen takia.

Mies ei enää ollut rakastunut Toiseen. Ei halunnut tätä. Ei halunnut tapailla, ei panna häntä. Minut hän halusi.

Mutta minä en enää välittänyt siitä, mitä Mies Toista kohtaan tunsi tai oli tuntematta. En minä välittänyt enää siitäkään, että hän olisi halunnut minut.

Oli liian myöhäistä.

Elämäniloa

Oloni oli hyvä. Pitkästä aikaa todella hyvä.

Hyvän olon saivat aikaan letut, kynttilät, hyvä musiikki ja sauna. Ja se vapauttava tunne, etten oikeasti välittänyt siitä, että Mies oli parhaillaan tapaamassa Toista (asia, joka sattumalta minulle selvisi).

Minä hymyilin koko illan.

Odottavan aika

Olin väsynyt. Hirvittävän väsynyt. Ja pahalla päällä.

Olin hukassa, en oikein tiennyt mitä tehdä. Toivoin ajan kuluvan nopeasti, sillä uskoin, että elämä olisi helpompaa kun pääsisimme Miehen kanssa eri osoitteisiin. Ajattelin, että olisin vähemmän kireä sitten.

Yritin olla onnellinen pienistä asioista, mutta sekin tuntui vaikealta.

Halu

Mies kuvitteli, että haluan asumuseron, eron, koska minulla on joku toinen. Koska joku toinen on parempi kuin hän.

Minä huokasin syvään. Kerroin virtuaalisesta kiinnostuksenkohteestani. Mutta, rehellisesti, kerroin, ettei tällä ole mitään tekemistä minun päätösteni, minun halujeni kanssa. Enhän minä oikeasti tunne koko miestä! Se, että tiedostamme toistemme olemassaolon, olemme pari kertaa jutelleet ja ehkä hieman flirttailleet, ei kuitenkaan ollut niin merkittävää, että olisin sen vuoksi ollut lähtemässä avioliitostani.

Ei kyse ollut hänestä, eikä kenestäkään muustakaan miehestä. Kyse oli siitä, ettei minun ollut hyvä olla. Että tunsin yrittäneeni jo tarpeeksi. Ehkä liikaakin. Että halusin tuntea jotain - tuntea jotain muutakin kuin tyhjyyttä, kipua, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, riittämättömyyttä, arvottomuutta. Halusin romanttisen komedian. Halusin suudella ensimmäisen kerran. Halusin suudella toisen kerran. Halusin tuntea oloni hyväksi. Halusin leijua pilvissä. Halusin olla elossa.

Miehen oli kuitenkin helpompi ajatella asia niin, että syy oli jossain kolmannessa osapuolessa kuin meissä tai minussa. Tai vielä pahempaa - ehkä osin jopa hänessä.

Lähtölaskenta

Asumusero oli sovittu ja päätetty. Asunto irtisanottiin - muutto - jonnekin - olisi kolmen kuukauden kuluttua. Epäselvää oli asuisimmeko yhdessä tuon ajan vai muuttaisiko jompikumpi jo aiemmin. Päällekkäisiä vuokria meillä ei olisi varaa maksaa, joten todennäköistä oli, että yrittäisimme pärjätä saman katon alla irtisanomisajan loppuun saakka.

Aika tuntui pitkältä.

Lentosuukko

Virtuaalinen kiinnostuksenkohteeni lähetti minulle viestin. Lyhyen ja sinänsä merkityksettömän. Mutta se ilahdutti minua - minä olin olemassa!

Viesti vei siihen, että juttelimme illan. Keskustelu huvitti minua - emme puhuneet siitä, mitä teemme työksemme. Emme lapsistamme. Emme arjesta. Emme elämistämme. Me puhuimme ikuisesta rakkaudesta. Olimme molemmat kyynisiä sen suhteen.

Oli jo aamuyö, kun hän lähti nukkumaan. Puhalsin virtuaalisen lentosuukon hänen peräänsä ja hetken aikaa, hetken aikaa minun oli hyvä olla.

Suru

Menimme viikonlopuksi mökille. Onnellinen pieni perhe.

Mökki on Miehen vanhempien ja reilussa kymmenessä vuodessa minäkin olen siellä paljon aikaa viettänyt. Viihtynyt. Ollut onnellinen.

Kun auto oli saatu purettua, minä istuin mökin portaille ja itkin. En voinut sille mitään, vaikka en olisi halunnut itkeä Poikasen nähden, en ilman helposti selitettävää syytä.

Enkä minä voinut selittää itkuani, sillä syyt olivat liian suuret. Itkin sitä, että uskoin olevani siellä viimeistä kertaa. Itkin niitä kertoja, jolloin minulla oli ollut siellä hyvä olla. Itkin kuollutta lemmikkiäni, joka mielellään makaili laiturilla. Itkin yksinäisyyttä, itkin pelkoa. Itkin sitä, ettei kukaan minua koskaan rakasta.

Adrenaalinia ja endorfiinia

Se oli enemmän ihastumista tunteeseen kuin ihmiseen. Se oli sitä, että halusin kaivata jotain, odottaa jotain, tuntea edes jotain. Se oli sitä, että minä nautin siitä tunteesta vatsan pohjalla, kun näin hänet ruudulla. Se oli sitä, että olin ilahtunut ajatuksesta, että jossain oli olemassa mies, joka oli edes lähtökohtaisesti kiinnostava.

Ja se oli myös surua siitä, ettei siinä ollut toivettakaan todellisuudesta. Surua siitä, että tunne oli yksipuolinen - uskoin. Pelkoa, ettei kukaan koskaan rakastaisi minua. Etten minä koskaan rakastaisi ketään, joka rakastaisi minua. Ettei olisi ihmistä, jonka kanssa minulla voisi olla hyvä. Ettei olisi ihmistä, joka pitäisi lupauksensa.

Se oli adrenaliinia ja endorfiinia. Vaikka se olikin virtuaalista.

Virtuaalielämää

Netissä oli mies. Mies, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiotta. Mies, joka oli selvästikin fiksu, jonka arvot vastasivat omiani, joka piti samasta musiikista kuin minä, joka luki kirjoja ja sai minut nauramaan. Eikä näyttänytkään hullummalta. Eikä asunut lähelläkään Suomea.

Jos siirrän tilanteen reaalimaailmaan, voisin sanoa, että liikuimme samoissa piireissä, tunsimme toisemme ulkonäöltä ja vaihdoimme silloin tällöin muutaman sanan. Ei sen enempää.

Mutta minä näin hänessä miehen, joka pystyisi viemään minulta halutessaan jalat alta.

Ja minä näin, että juuri näin minä täyttäisin sen tyhjyyden sisälläni. Ihastumalla mieheen, jota en koskaan ollut tavannut.

Kaipaus

Olen aina uskonut siihen, että ihminen rakastuu tai ihastuu ainoastaan silloin, kun antaa siihen itselleen luvan. En väitä, että pystyt päättämään keneen ihastut tai rakastut, enkä väitä, että voisit pakottaa itsesi ihastumaan, mutta väitän, että ihminen ei ihastu, jos ei ole vastaanottavaisessa tilassa, mikä taas ei välttämättä ole tietoista. Eli esimerkiksi eläessään tyydyttävässä parisuhteessa, ihminen ei ihastu toiseen.

Päätettyäni haluavani vähintään asumuseron ja kallistuessani siihen, että asumusero voisi olla ihan reaalinenkin ero - unohdetaan siis se vaaleanpunainen ajatus seurustelusta - aloin kaivata tunnetta, joka täyttäisi tyhjän tilan sisälläni. Kaipasin sitä, että voisin katsoa ihaillen toista ihmistä.

En kuitenkaan halunnut suhdetta. En edes yhdeksi yöksi. En halunnut lähteä etsimään mitään, en halunnut lähteä hakemaan mitään. En halunnut mitään ja silti kaipasin.

Suunnitelmia

Miehen näkemys oli, että erillään asuminen vain pahentaisi tilannetta. Että ero siitä kuitenkin tulisi. Suhteellisen selväksi kävi myös se, että hän ainakin silloin tällöin tapailisi Toista. Ja omaan asuntoonsa Mies ostaisi sen ison tauluteleviosion, jota meillä ei ollut ollut varaa hankkia. Ja sitten vielä huomautuksena Miehen puolelta, että hän ei tätä asumuseroa halunnut.

Mies kai ajatteli, että koska hän ei halunnut asua erillään, oli hänellä oikeus hyötyä siitä jotenkin - vaikka sitten ostamalla elektroniikkaa ja tapailemalla Toista. Minä näin nuo suunnitelmat niin, että Mies lähtee toteuttamaan 'ero siitä tulee kuitenkin' -profetiaa.

Jos ajatellaan, ettei asumusero olisi pitkä, miksi hankkia uutta tavaraa sen vuoksi. Miksi siihen televisioon laitettaisiin rahaa - jota ei edelleenkään ollut - sen sijaan, että edes joskus hankittaisiin jotain mitä minä olisin halunnut. Vaikka loma. Ja jos Mies ei halunnut erota minusta, miksi hän ei voinut ajatella keskittyvänsä minuun sen sijaan, että alkoi heti suunnitella toisen tapailua.

Erilleen muuttaisimme, kyllä. Mutta aloin miettiä, että ehkäpä olisi parempi unohtaa myös ajatus siitä, että 'seurustelisimme'.

Päätös ja ehdotus

Sanoin Miehelle haluavani muuttaa erillisiin asuntoihin. En enää ehdottanut. Sanoin, että haluan.

Ehdotin, ettemme kuitenkaan ottaisi sitä erona, vaan ikään kuin seurustelisimme. Ehkä sillä tavalla saisimme parisuhteemme kuntoon. Viimeinen yritys, viimeinen mahdollisuus.

Mies ei edelleenkään pitänyt ajatuksesta, mutta hyväksyi sen.

Tunne

Vatsaa puristi ja stressi kihelmöi sormen päissä.

Hallittu alasajo

Lopulta myönsin itselleni sen, minkä olin tiennyt jo kauan. Se, mitä minä halusin oli avioliittomme hallittu alasajo. Mutta pelkäsin, ettei Mies selviäisi siitä. Pelkäsin, ettei alasajo olisi hallittu. Pelkäsin asettaa itseni ja omat haluni Miehen halujen ja toiveiden edelle. Pelkäsin, ettei Mies selviäisi.

En tiennyt mitä tehdä.

Mutta tiesin mitä olisin halunnut. Olihan se jo aika paljon.

Se, mikä vielä löytyy

Kesälomani alkoi. Lähdimme Poikasen kanssa kahdestaan mummolaan pariksi päiväksi. Tuntui hyvältä saada Mieheen hieman etäisyyttä. Tuntui hyvältä saada edes hieman vaihtelua.

Kaukana Miehestä hengitin hieman helpommin. Tiesin, että jossain odotti ratkaisu, päätös. En vain vielä tiennyt missä ja minkälainen. Ja milloin löytäisin sen. Ja olisiko sekään hyvä.

Yhteenveto

Meillä oli Miehen kanssa yhteinen lapsi, joitakin yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja historia. Meillä ei ollut rentoa eikä mukavaa yhdessä.

Kuinka kauan voi elää niin, ettei ole hyvä olla toisen kanssa? Kuinka kauan voi ja pitää antaa aikaa siihen, että asiat voivat muuttua paremmiksi?

Tiesin, että minun oli tehtävä päätöksiä johonkin suuntaan. Pian.

Keinolla millä hyvänsä?

Kyllä minä mietin kaikki vaihtoehdot. Ajattelin jopa sitä, että entäpä jos toinen lapsi olisi ratkaisu. Jos sitä kautta pääsisi pois siitä epämukavasta olosta, jossa tulevaisuus on epämääräinen musta aukko. Jos olisimmekin onnellinen perhe, jos meitä olisikin neljä.

Minä olin aina halunnut useamman kuin yhden lapsen ja Poikanen toivoi sisarusta.

Mutta tiesinhän minä, ettei toinen lapsi tilannetta ainakaan parantaisi. Todennäköisesti muuttaisi vain pahemmaksi.

Viivasin siis listaltani yli ajatuksen toisesta lapsesta.

Mietiskelyä ja varmuutta

Mies mietti ja miettiminen venyi ja venyi. Mies ei ollut halukas muuttamaan erilleen, koska uskoi, että homma loppuisi sitten siihen. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa myöskään kokonaan ei - huomasi kai, että minä aloin olla varsin väsynyt tilanteeseen.

Päättämättömyydessa vellominen siis jatkui.

Ja samaan aikaan minä tiesin, että seuraava vastoinkäyminen olisi liikaa. Olin siitä aivan varma.