Olen aina uskonut siihen, että ihminen rakastuu tai ihastuu ainoastaan silloin, kun antaa siihen itselleen luvan. En väitä, että pystyt päättämään keneen ihastut tai rakastut, enkä väitä, että voisit pakottaa itsesi ihastumaan, mutta väitän, että ihminen ei ihastu, jos ei ole vastaanottavaisessa tilassa, mikä taas ei välttämättä ole tietoista. Eli esimerkiksi eläessään tyydyttävässä parisuhteessa, ihminen ei ihastu toiseen.
Päätettyäni haluavani vähintään asumuseron ja kallistuessani siihen, että asumusero voisi olla ihan reaalinenkin ero - unohdetaan siis se vaaleanpunainen ajatus seurustelusta - aloin kaivata tunnetta, joka täyttäisi tyhjän tilan sisälläni. Kaipasin sitä, että voisin katsoa ihaillen toista ihmistä.
En kuitenkaan halunnut suhdetta. En edes yhdeksi yöksi. En halunnut lähteä etsimään mitään, en halunnut lähteä hakemaan mitään. En halunnut mitään ja silti kaipasin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Ooh! Taas _niin_ tiedän tuon tunteen.
Sain itse vähän aikaa sitten tilaisuuden tajuta tuon, miltä tuntuu katsoa ihaillen toista ihmistä. Miltä tuntuu, kun toinen katsoo vilpittömästi suoraan silmiin eikä kukaan ole vielä pilannut mitään.
Aiemmin ajattelin, että ok, suhteessani mieheen on tiettyä "baggagea", mutta ainakin se on "meidän" baggagea. Että tiedän mitä saan, kun taas uuden miehen kanssa tulisi eteen niin paljon juttuja, joita en vain JAKSA... mutta ehkä sittenkin jaksaisin. :)
Muistan eron jälkeen, kun olin aivan maassa ja ajatuskin miehistä ja parisuhteesta sai niskakarvat pystyyn ja olon ahdistumaan. Silti kaipasin toisen ihmisen läheisyyttä ja fyysistä kosketusta, siis lähinnä halausta yms. Se tunne oli jotain niin kipeää.
Tiedän myös tuon tunteen! Laitoin pojattoman onnettomana hetkenä netiin etsintäkuulutuksen miehestäni - siitä alkusuhteen aikaisesta, jota niin kovasti kaipasin. Siitä jota ei koskaan voinut enää ollut olemassa, ellen sitten pystynyt löytämään uudestaan. Itkin ja nauroin tuntemattomien miesten vastauksille, niin tutuille ja lämmittäville.
Tiedän myös tuon tunteen! Laitoin pojattoman onnettomana hetkenä netiin etsintäkuulutuksen miehestäni - siitä alkusuhteen aikaisesta, jota niin kovasti kaipasin. Siitä jota ei koskaan voinut enää ollut olemassa, ellen sitten pystynyt löytämään uudestaan. Itkin ja nauroin tuntemattomien miesten vastauksille, niin tutuille ja lämmittäville.
Olen aivan samaa mieltä - ihminen rakastuu/ihastuu vain kun antaa siihen itselleen luvan. Ja itse tarvitsin täydellisen vapauden ennen kuin annoin itselleni luvan. Liian kauan yritin ja annoin mahdollisuuksia. Liian kauan kesti antaa itselleni lupa rakastua uudelleen. No, ainakin ei tarvitse toisaalta miettiä yrittikö tarpeeksi.
Lähetä kommentti