Se oli enemmän ihastumista tunteeseen kuin ihmiseen. Se oli sitä, että halusin kaivata jotain, odottaa jotain, tuntea edes jotain. Se oli sitä, että minä nautin siitä tunteesta vatsan pohjalla, kun näin hänet ruudulla. Se oli sitä, että olin ilahtunut ajatuksesta, että jossain oli olemassa mies, joka oli edes lähtökohtaisesti kiinnostava.
Ja se oli myös surua siitä, ettei siinä ollut toivettakaan todellisuudesta. Surua siitä, että tunne oli yksipuolinen - uskoin. Pelkoa, ettei kukaan koskaan rakastaisi minua. Etten minä koskaan rakastaisi ketään, joka rakastaisi minua. Ettei olisi ihmistä, jonka kanssa minulla voisi olla hyvä. Ettei olisi ihmistä, joka pitäisi lupauksensa.
Se oli adrenaliinia ja endorfiinia. Vaikka se olikin virtuaalista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti