Mies hoki päivästä toiseen kuinka tämä on minun päätökseni. Kuinka minä päätin luovuttaa, heittää hänet pihalle ja tuhota hänen elämänsä.
Ikään kuin minä olisin tätä kaikkea halunnut ja toivonut. Eikä tilanne ollut pelkästään Miehestä kiinni. En voi väittää, että kaikki olisi ollut hyvin ennen Toista. En voi väittää, ettenkö olisi itsekin toiminut väärin.
Mutta jos on yrittänyt... Kai jossain vaiheessa saa todeta, ettei pään hakkaaminen seinään ole järkevää. Että se sattuu liikaa ja on aika lopettaa.
Minä toivoin ajan lentävän. Minä halusin jo omaan kotiini. Minä halusin jo oman elämäni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Mieheni teki täsmälleen samoin. Hän petti, hän huusi, hän juoksi ja kun loppujen lopuksi itsekin petin ja päätin erota niin minä olin se joka oli tuhonnut koko suhteen, luovuttanut ja ollut se paha.
Näinhän se aina menee. Se joka alkaa liittoa hajottaa, syyttää lopulta sitä toista. Ei osaa ottaa vastuuta eikä hyväksyä tapahtunutta.
Voimia sulle!
Lähetä kommentti