Lopulta myönsin itselleni sen, minkä olin tiennyt jo kauan. Se, mitä minä halusin oli avioliittomme hallittu alasajo. Mutta pelkäsin, ettei Mies selviäisi siitä. Pelkäsin, ettei alasajo olisi hallittu. Pelkäsin asettaa itseni ja omat haluni Miehen halujen ja toiveiden edelle. Pelkäsin, ettei Mies selviäisi.
En tiennyt mitä tehdä.
Mutta tiesin mitä olisin halunnut. Olihan se jo aika paljon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Mulle annettiin tällainen "tykkään blogistasi" -palkinto mikä pitää antaa eteenpäin. Annoin sulle sellaisen. Enemmän tietoa omassani.
Löysin blogisi. Ahmin sen kerralla kokonaan. Olet kirjoittanut ajatukseni, tosin kaksi vuotta myöhässä.Kaksi vuotta sitten elämäämme astui toinen. Vuoden olen halunnut pois avioliitostamme. Se olisi enää yhden paperin päässä. En siksi etten rakasta. En siksi etten haluaisi olla hänen kanssaan liitossa. Haluan, koska olen epätoivoinen. Haluan itseni takaisin elämään. Haluan ajatella päivisin jotain muuta kuin sitä toista. Haluan antaa itselleni taas mahdollisuuden nauttia elämästä. Haluan, että voin taas nauttia oman poikani äitiydestä ja lapsuudesta ilman varjoja yllämme. Asia, josta olen äärettömän katkera. Kaksi vuotta mennyt sumussa pystymättä nauttimaan mistään. Ja silti annan vielä mahdollisuuden, takerrun oljenkorteen. Haluten epätoivoisesti mielessäni sitä toista lasta.
Minulle tama kaikki tuli pain kasvoja vuosia sitten. Sama tilanne, yksi lapsi, toista olin kovasti kaivannut. Sanomattakin selvaa, etta asia meni saman tien jaihin. Aika kului, selvitin omaa paatani, luulin miehen selvittavan omia ajatuksiaan. Elaman ja tunteiden tasaannuttua syntyi kakkonen, elamani valo siina missa isoveljensakin.
Ja sitten sama tuli eteen uudelleen... Oli erilaisten ratkaisujen aika. Mutta omaa pienta kakkostani en kadu ikina, olen hanesta niin sanoinkuvaamattoman onnellinen, pelattyani niin kauan etten hanta saisi.
Nyt alkais täälläkin näyttää siltä, että homma on ns. taputeltu. Mies ei ole jäänyt "kiinni" sinänsä mistään, mutta ei vain yritä tarpeeksi. Luultavasti juuri mikään ei tässä tilanteessa olisikaan tarpeeksi.
En jaksa olla koko ajan surullinen. On meillä ollut hyviäkin hetkiä enkä kadu uudelleen yrittämistä, mutta sitä kadun, jos sairastun tämän takia vaikka masennukseen tms.
Voimia edelleen...
Kiitos kommenteista.
Kiitos Emilia :)
Tässähän menee ihan sanattomaksi. Itse luen vähänlaisesti blogeja eli vaatii hetken ajattelua ennen kuin siirrettyä palkintoa eteenpäin, mutta sen teen.
En epäile, ettenkö rakastaisi toista lasta. Hän on usein mielessäni. Suren sitä, ettei häntä ole ja olisin hänestä varmasti onnellinen. Mutta. En pysty, en vain pysty, synnyttämään toista lasta Miehelle. Ehkä se on yksi syy siihen, että vaaka alkoi kallistua lähtemisen puolelle - olen varsin varma, että Miehen kanssa en koskaan saisi toista lasta. Jossain toisessa elämässä siihen ehkä (mutta vain ehkä) voisi olla mahdollisuus.
Tämä tilanne on selvästi vaikuttanut äitiyteeni, eikä valitettavasti positiivisesti. Olen ollut paljon kärsimättömämpi, tiuskinut enemmän, jaksanut vähemmän. Enkä minä halua olla sellainen äiti.
Totta taitaa olla se, että voidakseen antaa itsestään, on pidettävä ensin huolta itsestään.
Olen miettinyt sitä, voiko ero olla oikea ratkaisu, jos toista kuitenkin rakastaa, jos hänestä kuitenkin välittää, jos tässä on hyviäkin puolia. Anonyymin kommentin luettuani - ja joku kommentoi jo aikaisemmin siitä, että kaikissa on hyviä puolia, mutta huonot voivat silti olla merkittävämpiä - mietin tässä sitä, että kenties ei pitäisi tuijottaa omaa rakkauttaan, ei niitä hyviä puolia. Eikä huonojakaan. Vaan katsoa sitä kokonaisuutta - onko se tasapainossa, onko siinä hyvä olla. Vai onko niitä hyviä asioita kuitenkin liian vähän. Sillä samoin kuin ei ole täydellistä ihmistä, ei taida olla myöskään täydellisen huonoa ihmistä. Itsestäänselvyys omalla tavallaan, mutta ainakin minulle hankala asia hyväksyä.
Voimia myös sinulle Anna.
Lähetä kommentti