Paitsi että ajatukset itsestäni heittelivät laidasta toiseen, myös ajatukseni parisuhteen jatkosta aaltoilivat. Välillä halusin ehdottomasti yrittää, uskoin Miehen järkiintyvän ja kaiken muuttuvan hyväksi ja kauniiksi. Välillä halusin vain juosta niin kauas kuin jaksaisin (olisin tuskin päässyt kymmentä kilometriä kauemmas), unohtaa kaiken, aloittaa alusta, olla yksin tai kenties löytää miehen, joka todella rakastaisi minua.
Luin uskottomuudesta ja pettämisestä kaiken minkä löysin. Tarinoita oli pääasiassa kahden tyyppisiä: toisissa erottiin automaattisesti uskottomuuden tultua esille, toisissa pettäjä vannoi rakkauttaan ja itki anteeksiantoa - ja sitten joko erottiin tai erottu.
Itse en tuntenut sopivani kumpaankaan muottiin. Enimmän osan aikaa kuitenkin halusin yrittää, vaikka Mies ei pyydellytkään polvillaan anteeksi. Vaikka Mies ei edes tiennyt haluaako minua enää.
En osaa vielä sanoa oliko taistelutahdosta enemmän hyötyä vai haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti