Toinen oli Miestä muutaman vuoden vanhempi. Lapseton.
Mietin oliko kyse siitä, ettei Mies halua elää lapsiperheen arkea, vaikka Poikasta rakastaakin. Mies ei pitänyt kaupungista, jossa asuimme - minun työni tähden, niin kuin hän usein painotti. Toisen kanssa hän voisi elää lapsettomassa parisuhteessa, kiinnostavammassa kaupungissa. Siitäkö tässä oli kyse?
Vai olinko minä vain naisena ja vaimona täysin kelvoton?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Itse olen yhtä aikaa ensimmäinen ja toinen. Luulin, että minusta ei koskaan, KOSKAAN, olisi olemaan kuin ensimmäinen ja ainoa, mutta erehdyin. Kuinka voikaan ihminen tuntea itsensä huonosti. Tuli elämääni mies, teksteinä ruudulla. Teksteinä, jotka menivät suoraan sydämeen. Tapaaminen, varovainen ensin, mutta vei mennessään. Luulin olevani tilanteen herra, hallitsevani tunteeni. Mutta houkka, tyhmä minä olin. Sydän meni menojaan. Nyt pitäisi hymyillä perheelle, olla äiti lapsille. Hymyillä sille, joka sydämen vei ja toivottaa hyvää elämää oman perheen kanssa. Ja joka hetki, jokaisella sydämen lyönnillä, sydän lyö hänen luonaan. Iho itkee hänen kosketustaan, joka oli enemmän kuin kenenkään muun koskaan. Pitäisi antaa hänen olla hän ja antaa itselleen anteeksi. Mutta entäs jos ei halua? Jos oikeasti sydän sanoo, että siinä se on. Siinä on se, jonka kanssa elämä voisi olla Eniten. Miten se kaikki voi olla väärin, joka tuntuu olevan niin oikein. Miten se voi olla "turha yrittää", koska tilanne on "mahdoton"? Minä en koskaan halunnut olla tässä tilanteessa ja yet here I am. Pää hajoaa, kun on pakko luopua kaikesta kauniista. Hän on elämäni ja se lipuu sormieni lomitse kuin hiekka. Mikään ei merkkaa mitään, mikään ei tunnu miltään, haluan vain tuntea HÄNET lähelläni, tuntea HÄNEN ihonsa ihollani. Vaikka se on väärin, niin se on enemmän oikein kuin elämä.
Lähetä kommentti