Tunteettomuudessani sain päähäni ajatuksen, että kirjoittaisin tästä kaikesta. Aloittaisin blogin. Vain vuoden myöhässä.
Kerroin Miehellekin, että ajattelin kirjoittaa siitä mitä on tapahtunut. Että selvittäisin omaa päätäni sanojen kautta. Miehen reaktio ei ollut positiivinen. Häntä vain solvattaisiin eikä se olisi reilua eikä mukavaa.
Pahoitin mieleni. Tuli olo, ettei minulla saa olla mitään omaa, ei tunteitakaan.
Miehen vastustuksesta huolimatta aloitin blogini ja vaikka aikomukseni ei ollutkaan Miestä solvata, toivoin, ettei Mies sitä löytäisi. Sillä toki hän meidät tunnistaisi, vaikkeivat kaikki yksityiskohdat kenties olekaan aivan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Eikä hän ymmärtäisi miksi kirjoitan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Se on aika mielenkiintoista miten noi miehet ajattelee tuosta toisille kertomisesta... Munkin ukkoni sanoi kun tuli puhe kenelle olen kertonut ja mitä niin et eihän nyt hän voi enää niiden ihmisten seurassa näyttäytyä, ajattelevat ties mitä... No olisi ajatellut silloin mitä teki ja jättänyt tekemättä jos oman "naamansa" menettäminen tuottaa niin suurta tuskaa...
-milli-
Minäkin aloitin blogin, yritin jotenkin selkiyttää pahaa oloani huonossa liitossa. Jouduin kuitenkin lopettamaan kirjoittamisen, kun pelkäsin, että mieheni löytää kertomukseni avioliitostamme. Vaikka näin jälkikäteen ajatellen sillä ei olisi ollut mitään väliä. Sillä hetkellä vain pelkäsin liikaa.
Voimia sinulle ja blogillesi!
Lähetä kommentti