Tunsin itseni typeräksi, taas kerran. En edes halunnut sanoa kenellekään, että Mies oli taas lähestynyt Toista. En halunnut sanoa, että siitä huolimatta annoin Miehelle vielä tilaisuuden.
Enkä edes haaveillut, että se olisi ollut viimeinen isku. En haaveillut, että minua siitä eteenpäin ja iäisyyteen saakka kohdeltaisiin hyvin ja reilusti.
En enää halunnut jatkaa avioliittoa, en halunnut olla siinä, mutta en osannut jättää Miestä itkemään yksin. Laitoin siis itseni syrjään ja päätin antaa ajan kulua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Jossakin vaiheessa kaduttaa aika paljon, kun on tullut kertoneeksi kaiken läheisilleen. Mutta eipä sitä sokissa ja ahdistuksessa oikein muuta osaa.
Itse en ole oikeastaan koskaan katunut sitä, että kaadoin kaiken lähiympäristöni päälle, sillä tiedän, etten olisi pystynyt elämään teeskennellen kaiken olevan hyvin. Kaikille kertominen oli ainoa vaihtoehto.
Minä en kertonut kuin yhdelle ihmiselle, joka ei tunne miestäni kovin hyvin. Jälkeepäin ajatellen olisi ehkä kannattanut kertoa lähipiirille, niin heidän ei olisi tarvinnut ihmetellä käytöstäni. En vaan kyennyt.
Lähetä kommentti