Poikanen oli riidellyt hoidossa kaverinsa kanssa ja hänellä oli paha mieli. Lohdutin häntä. Sanoin, että äiti ja isi rakastavat häntä.
- Ei, sinä vain rakastat, sanoi Poikanen.
- Miten niin isi ei rakasta? kysyin.
- Kun te aina vain tappelette. Puhutte rumasti.
Enkä minä edes kokenut, että olisimme riidelleet erityisen paljon. Ainakaan lapsen nähden.
Mietin mitä olimme tehneet lapsellemme ja itkin omat kyyneleeni Poikasen nukahdettua syliini.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Olen ihan koukussa tähän sun/teidän tarinaan.
Toivon onnellista loppua, mutta joka postauksesi jälkeen mietin uudelleen, että mikä se edes on? Happy endings, mutta kenelle....
-M-
Pohtimisen arvoinen kysymys - voiko onnellinen loppu olla jotain muutakin kuin yhteinen loppuelämä? Ja voiko loppu olla onnellinen kaikkien osapuolten kannalta?
Lähetä kommentti