Tuli päivä, jolloin Mies oli lähdössä kaupunkiin, jossa Toinen asui ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olimme päättäneet yrittää. Hän ei ollut nähnyt Toista sen jälkeen kun oli kertonut tälle yrittävänsä kanssani, mutta olivat he soitelleet ja viestitelleet. Eivät kuitenkaan reiluun kuukauteen ennen matkaa, jos Mieheen oli uskominen.
Kysyin Mieheltä kuinka todennäköisenä hän pitää sitä, että tapaa Toisen. Ei kuulemma kovin todennäköisenä. Ei kuulemma suunnitellut tapaavansa.
Minulla on tapana tarttua sanoihin. Ei kovin ei ole sama asia kuin ei lainkaan. Ja suunnittelemattomuuteen sisältyy mahdollisuus.
Mielestäni Mies olisi voinut päättää ja sanoa, ettei tapaa Toista. Sanoin sen hänelle. Sanoin, ettei minusta ole kiva (käyttäen hieman karkeampaa kieltä tosin), ettei Mies voi antaa eikä luvata minulle mitään. Ei rakkautta. Ei järjellistä syytä siihen, miksi hän yleensäkään haluaa yrittää. Eikä edes lupausta, ettei tapaisi Toista.
Tunsin itseni mitättömäksi. Riittämättömäksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti