Kun Miehen suhde heitettiin kasvoilleni, yksi ensimmäisistä peloistani oli se, etten saakaan toista lasta.
Kolme kuukautta aikaisemmin oli selvää - minulle ainakin - että jonakin päivänä annamme toiselle lapselle mahdollisuuden. Nyt vähitellen, vastentahtoisesti, pelko alkoi muuttua jonkinlaiseksi varmuudeksi, pakottavaksi kivuksi. Aloin luopua ajatuksesta. Haaveesta.
Mies ei enää halunnut toista lasta enkä oikeastaan minäkään - hänen kanssaan. Uusperhe tuntui ajatuksena pelottavalle.
Mietin onko se kuitenkin liian iso asia luopua. Lapsi. Voisinko olla katkeroitumatta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Kovin on tuttu tarinasi, olen itse läpikäynyt hyvin samankaltaisia vaiheita. Jos olisin silloin ymmärtänyt sen, mitä tuo tuskainen aika opetti, olisi kaikki mennyt helpommin, mutta toisaalta tarvitsin sen kaiken ymmärtääkseni.
Nyt jälkikäteen katseltuna kaikki tapahtumat on saanu uuden merkityksen ja itse asiassa tällä hetkellä muistelen niitä aikoja jopa hymyillen, vaikka silloin aikoinaan elin helvetissä, josta en koskaan uskonut ulos pääseväni.
Mutta se onni on löydyttävä itsestä, se on läksy joka on opittava, ennen tasapainoinen ihmissuhde ei ole mahdollinen.
Lähetä kommentti