Vietin viimeisen yöni vanhassa kodissa eikä olo ollut pelkästään onnellinen. Mietin kuinka pärjäisin yksin, tai siis kahdestaan Poikasen kanssa. Mietin niitä aikoja kun olin ollut Miehen kanssa onnellinen.
En silti epäröinyt tai katunut ratkaisuani. Miehen kanssa oli liian vaikea elää. Oli tapahtunut liikaa. En halunnut enää yrittää miellyttää Miestä, en jaksanut enää tehdä kaikkea hänen mielensä mukaan. Sillä koin, etten saanut mitään vastineeksi. Se, että Mies vei Poikasen aamulla hoitoon ei yksinkertaisesti ollut riittävä syy jatkaa avioliittoa.
Minä halusin tulevaisuuden.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti