Tämän jälkeen

Vielä pari sanaa

2010-01-31T12:40:00.003+02:00

Luin blogini eilen läpi. Piti katsoa mitä tänne tulin kirjoittaneeksi - voinko antaa blogin olla olemassa? Haittaako, jos joku tunnistaa minut?

Korjasin pari kirjoitusvirhettä, muutin muutamaa lauserakennetta ja totesin, että jääköön. Ehkä tästä tarinasta on vielä iloa jollekin ja tuskinpa siitä on mitään vahinkoa tai haittaa minulle - vaikka tietäisitkin sen nimen, jolla minua yleensä kutsutaan.

Olemme asuneet Poikasen kanssa kahdestaan nyt jo yli vuoden. Ero tuli juridisesti voimaan viime kesänä. Hetkeäkään en ole eroa katunut, päätös oli oikea.

Eksän kanssa yritimme erota ystävinä, mutta ei siitä mitään tullut. Hänen oli vähän turhan vaikea hyväksyä sitä, etten ihan oikeasti enää halunnut häntä. Poikasen takia joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä (isää en halua lapseltani viedä), mutta muilta osin ei ihminen voisi enää vähempää minua kiinnostaa. En ole vihainen enkä katkera, en vain halua enää sitä mitä joskus halusin. Toivon hänelle kuitenkin hyvää, parempaa elämää.

Oli aika jolloin vihasin Toista - sittemmin olen miettinyt, että ehkä minun pitäisikin lähettää hänelle kiitoskortti. Onhan osittain hänen ansiotaan, että olen se, joka nyt olen. Luulen nimittäin, että olen mieluummin tämä ihminen kuin se, joka olisin, jos Toinen ei olisi koskaan elämääni astunut.

Eron jälkeen olen juonut kupillisen jos toisenkin teetä. Siitä enemmän toisaalla.

Kiitos ja hyvästi

2009-02-08T18:48:00.003+02:00

Kirjoitin tämän blogin pääasiassa itselleni. Minun piti selvittää itselleni mitä oikeastaan tapahtui ja mitä siitä seurasi.

Minä tulin petetyksi pitkässä parisuhteessa. Minä halusin yrittää korjata suhteen, mutta ei se onnistunut. Yritys ei riittänyt. Eikä rakkauskaan riittänyt, vaikkei loppunutkaan.

Minusta tuntuu, että olen käsitellyt asian aika pitkälle, hyväksynyt sen. Petetyksi tulemisen. Eron. Ja sen myötä on aika laittaa lopullinen piste tälle blogille. Voisin kirjoittaa uudesta elämästäni - sen iloista ja kivuista - mutta ei se lopulta kuulu tähän blogiin. Se riittäköön, että minulla on Elämä iloineen ja kipuineen ja olen siihen tyytyväinen.

Haluan toivottaa voimia kaikille, jotka elävät tätä samaa tarinaa omilla tahoillaan. Olisin mielelläni ainoa, mutta valitettavasti tiedän, ettei niin ole.

Kiitos.

PS. Halutessaan minut tavoittaa sähköpostitse - saa kommentoida, kertoa, kysyä, sanoa terve.

Mies

2009-01-03T16:28:00.002+02:00

Mies on masentunut. (Pitäsikö hänelle näin uuden vuoden kunniaksi antaa uusi nimi - Ex - sillä ei hän enää ole mieheni muuten kuin juridisesti.)

Hän katsoi lopultakin peiliin, eikä pitänyt näkemästään. Ilmeisesti hän lopultakin ymmärsi, että hänessä itsessään ja hänen teoissaan oli paljonkin syytä siihen, että kuluvan vuoden aikana pääsemme avioerotilastoihin. Ettei kaikki ollutkaan minun syyni tai seurausta minun sanoistani, teoistani tai persoonastani. Että hän olisi voinut toimia toisin. Että hän teki virheitä. Ja että kaikkein pahin virhe oli se, ettei hän pystynyt myöntämään virheitään.

Tuo oivallus sai hänet romahtamaan. Muutaman päivän ajan hän on soittanut minulle itkuisia puheluita ja pyytänyt lukemattomia kertoja anteeksi. Hän haluaisi, että voisimme joskus taas olla me, että voisin antaa hänelle toivoa.

Minusta tuntuu kurjalle hänen puolestaan. En vihaa häntä, en ole katkera, en himoitse kostoa - oikeasti toivoisin, että hänellä olisi hyvä olla.

Mutta Meitä ei enää voi olla. On liian myöhäistä. Minä en halua enää. Olen tyytyväinen näin.

Onni ei tule etsien, se tulee eläen

2008-12-22T18:00:00.003+02:00

Kun ensimmäisen kerran ehdotin erillään asumista Miehelle, kuvittelin, että voisimme vielä jonakin päivänä palata saman katon alle. Vähitellen kuvitelma haihtui ja nyt kun olen asunut Omassa Kodissani pari kuukautta, olen varma, etten halua enää Miestä takaisin, sillä nyt minun on hyvä olla. Parempi kuin pitkään aikaan.

Meidän parisuhteemme ei koskaan ollut helppo eikä yksinkertainen. Ja kuitenkin minä olin siinä tosissani, omana itsenäni, kokonaan ja minä todella kuvittelin ja toivoin avioliittomme jatkuvan kiikkutuoli-ikään saakka.

Nyt kun olen saanut avioliittooni etäisyyttä ja keskittynyt itseeni (ja Poikaseen), on mielessäni käynyt ajatus, ettei avioliittomme erityisen onnellinen tainnut koskaan ollakaan. Että minä en ollut siinä onnellinen. Että lukuisat kriisit söivät voimani ja estivät sen onnellisuuden tunteen, joka kumpuaa ihmisestä itsestään. Unohdin olla onnellinen, kun aina oli jokin ongelma menossa tai tulossa. Omakin vika, en yritäkään väittää muuta.

Nyt olen päivä päivältä onnellisempi. Elämäni ei ole täydellinen, mutta minun on hyvä olla. Minä pidän itsestäni, minä pidän elämästäni. Minä hyrisen. En tarvitse mitään, mitä minulla ei jo ole ollakseni onnellinen. En minä pahastu, jos elämä päättää jossain vaiheessa heittää eteeni iloisia yllätyksiä - mutta ne ovat bonus, en tarvitse niitä ollakseni onnellinen.

Ei, en ole rakastunut. Paitsi ehkä elämääni.

2008-11-28T21:21:00.003+02:00

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

(Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu)

Nyt

2008-11-27T11:20:00.000+02:00

Muuton jälkeen iski muutaman viikon alakulo, toivottomuus, paha mieli. Raahustin hetken kerrallaan ja olin surullinen. Minusta tuntui, ettei minulle tapahdu enää koskaan mitään hyvää, etten varmasti enää koskaan ole onnellinen, että raahustan surullisena seuraavat viisikymmentä vuotta.

Olo hälveni. Jostain löysin paremman mielen, energisyyden, optimismin. Ehkä kuitenkin. Ehkä sittenkin osaan olla onnellinen. Pienistä asioista. Elämästä itsestään.

Me emme ole vielä hakeneet eroa, mutta minä haluan sen. Mieskin taisi sen lopulta ymmärtää, vaikka ei sitä edelleenkään pysty hyväksymään.

Minä en koskaan kuvitellut, että minulle kävisi näin. Menin naimisiin loppuelämäkseni, enkä mielestäni tehnyt sitä sitoumusta kevein perustein.

Mutta elämä ei aina suju suunnitellusti. Ja ehkä minä meninkin naimisiin loppuelämäkseni - kuolemastani on kulunut puolitoista vuotta. Siihen kaapin viereen minä silloin valuin seinää pitkin. Siinä en enää saanut hengitettyä eikä sydämeni enää lyönyt.

Nyt minä taas hengitän ja sydämeni lyö.

Alku

2008-11-23T09:13:00.000+02:00

Ensimmäinen yö omassa kodissa, omassa rauhassa. Katselin ympärilleni ja toivoin, toivoin oikein kovasti, että näissä huoneissa minusta vielä tulisi onnellinen.

Tai jossain.

Mennyt ja tuleva

2008-11-22T16:17:00.002+02:00

Vietin viimeisen yöni vanhassa kodissa eikä olo ollut pelkästään onnellinen. Mietin kuinka pärjäisin yksin, tai siis kahdestaan Poikasen kanssa. Mietin niitä aikoja kun olin ollut Miehen kanssa onnellinen.

En silti epäröinyt tai katunut ratkaisuani. Miehen kanssa oli liian vaikea elää. Oli tapahtunut liikaa. En halunnut enää yrittää miellyttää Miestä, en jaksanut enää tehdä kaikkea hänen mielensä mukaan. Sillä koin, etten saanut mitään vastineeksi. Se, että Mies vei Poikasen aamulla hoitoon ei yksinkertaisesti ollut riittävä syy jatkaa avioliittoa.

Minä halusin tulevaisuuden.

Tulevaisuuden haamut

2008-11-18T12:52:00.001+02:00

Minä sain avaimet ja minä sain ostamani huonekalut.

Katselin (niitä muutamaa huonekalua lukuunottamatta) tyhjiä huoneita ja mietin muistoja, jotka eivät vielä olleet syntyneet. Muistoja, jotka tulisivat syntymään näissä huoneissa. Toivoin niiden olevan onnellisia. Mutta en uskaltanut olla aivan varma.

Stressi

2008-11-17T12:48:00.000+02:00

Öisin vuoroin palelin, vuoroin hikoilin pyjaman märäksi. Nukuin huonosti. Ruoka ei maistunut ja koska en syönyt kunnolla, minua huimasi. Ja minulla oli kestopäänsärky.

Ihan putkeen ei siis mennyt.

Kaksi huonosti nukuttua yötä + yksi päivä huonekaluostoksilla Ikeassa = yksi hyvin väsynyt Rara

2008-11-15T12:26:00.002+02:00

Muutto lähestyi. Oli aika pakata. Oli aika hankkia sohva ja keittiön pöytä. Oli aika miettiä kymmeniä isompia ja pienempiä käytännön asioita.

Käytännön asiat antoivat aivoille tekemistä, enkä edes ehtinyt miettiä elämäni suuntaa kuin hetkellisesti. Niinä hetkinä, jolloin ajatukset väkisin tunkeutuivat päähäni, oloni oli vuoroin toiveikas ja helpottunut, vuoroin epätoivoinen ja surkea.

Ennen kaikkea olin varsin väsynyt.

Toive

2008-11-13T12:17:00.000+02:00

Töissäkään ei sujunut. Missään ei sujunut.

Olin väsynyt. Olin toivoton. Toivoin, että joku olisi nähnyt minut. Että joku olisi pitänyt minusta.

Ei tarvitsisi rakastaa, jos vain pitäisi.

Koti

2008-11-11T09:31:00.000+02:00

Ystävä kyseli joko olen etsinyt asuntoa. Sanoin miettineeni asiaa, vaihtoehtoja. Ystävä patisti tekemään muutakin kuin miettimään - ettei kävisi niin, ettei olisikaan paikkaa mihin muuttaa.

Laitoin siis hakemuksen kaupungille. Hämmästyksekseni jo seuraavana päivänä minulle tarjottiin asuntoa. Minä otin sen. Olisi ainakin paikka, mihin muuttaa.

Kahden kuukauden kuluttua olisin yksinhuoltaja kaupungin vuokra-asunnossa.

Alavireessä

2008-11-10T21:13:00.002+02:00

Pelkäsin - taas tai vähän väliä - ettei kukaan hyvä mies koskaan rakastaisi minua. Tai etten minä osaisi rakastaa hyvää miestä.

Minä niin halusin olla rakastettu. Halusin, että joku olisi koskettanut minua hellästi.

Ja samalla epäilin, ettei se ollut sitä mitä tarvitsin.

En minä oikeastaan tiennyt mitä halusin tai tarvitsin.

Oloni oli yksinäinen ja kurja.

Kun on vain elettävä

2008-10-30T09:49:00.001+02:00

Mies oli peloissaan ja surullinen, vihainen ja katkera. Ymmärsin hänen tunteitaan, mutta oli silti raskasta ottaa ne vastaan. Oli raskasta kuunnella.

Minä toivoin, että aika kuluisi nopeasti.

Kun tietää mitä haluaa

2008-10-29T09:31:00.000+02:00

Mies hoki päivästä toiseen kuinka tämä on minun päätökseni. Kuinka minä päätin luovuttaa, heittää hänet pihalle ja tuhota hänen elämänsä.

Ikään kuin minä olisin tätä kaikkea halunnut ja toivonut. Eikä tilanne ollut pelkästään Miehestä kiinni. En voi väittää, että kaikki olisi ollut hyvin ennen Toista. En voi väittää, ettenkö olisi itsekin toiminut väärin.

Mutta jos on yrittänyt... Kai jossain vaiheessa saa todeta, ettei pään hakkaaminen seinään ole järkevää. Että se sattuu liikaa ja on aika lopettaa.

Minä toivoin ajan lentävän. Minä halusin jo omaan kotiini. Minä halusin jo oman elämäni.

Kun tietää mitä tekee

2008-10-28T13:17:00.002+02:00

Mies palasi kotiin matkaltaan.

Ja minä sanoin, etten halua enää edes yrittää. En halua, että asumme erillämme kuvitellen joskus palaavamme yhteen. Että haluan vain olla rauhassa, yksin - pysyvästi. Että en halua enää meitä.

Mies romahti. Mies suuttui. Mies raivosi. Miehen mielestä kohtelin häntä väärin. Mies oli varma, että jätän hänet toisen miehen takia.

Mies ei enää ollut rakastunut Toiseen. Ei halunnut tätä. Ei halunnut tapailla, ei panna häntä. Minut hän halusi.

Mutta minä en enää välittänyt siitä, mitä Mies Toista kohtaan tunsi tai oli tuntematta. En minä välittänyt enää siitäkään, että hän olisi halunnut minut.

Oli liian myöhäistä.

Elämäniloa

2008-10-27T11:32:00.000+02:00

Oloni oli hyvä. Pitkästä aikaa todella hyvä.

Hyvän olon saivat aikaan letut, kynttilät, hyvä musiikki ja sauna. Ja se vapauttava tunne, etten oikeasti välittänyt siitä, että Mies oli parhaillaan tapaamassa Toista (asia, joka sattumalta minulle selvisi).

Minä hymyilin koko illan.

Odottavan aika

2008-10-24T11:11:00.000+03:00

Olin väsynyt. Hirvittävän väsynyt. Ja pahalla päällä.

Olin hukassa, en oikein tiennyt mitä tehdä. Toivoin ajan kuluvan nopeasti, sillä uskoin, että elämä olisi helpompaa kun pääsisimme Miehen kanssa eri osoitteisiin. Ajattelin, että olisin vähemmän kireä sitten.

Yritin olla onnellinen pienistä asioista, mutta sekin tuntui vaikealta.

Halu

2008-10-23T11:10:00.001+03:00

Mies kuvitteli, että haluan asumuseron, eron, koska minulla on joku toinen. Koska joku toinen on parempi kuin hän.

Minä huokasin syvään. Kerroin virtuaalisesta kiinnostuksenkohteestani. Mutta, rehellisesti, kerroin, ettei tällä ole mitään tekemistä minun päätösteni, minun halujeni kanssa. Enhän minä oikeasti tunne koko miestä! Se, että tiedostamme toistemme olemassaolon, olemme pari kertaa jutelleet ja ehkä hieman flirttailleet, ei kuitenkaan ollut niin merkittävää, että olisin sen vuoksi ollut lähtemässä avioliitostani.

Ei kyse ollut hänestä, eikä kenestäkään muustakaan miehestä. Kyse oli siitä, ettei minun ollut hyvä olla. Että tunsin yrittäneeni jo tarpeeksi. Ehkä liikaakin. Että halusin tuntea jotain - tuntea jotain muutakin kuin tyhjyyttä, kipua, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, riittämättömyyttä, arvottomuutta. Halusin romanttisen komedian. Halusin suudella ensimmäisen kerran. Halusin suudella toisen kerran. Halusin tuntea oloni hyväksi. Halusin leijua pilvissä. Halusin olla elossa.

Miehen oli kuitenkin helpompi ajatella asia niin, että syy oli jossain kolmannessa osapuolessa kuin meissä tai minussa. Tai vielä pahempaa - ehkä osin jopa hänessä.

Lähtölaskenta

2008-10-22T13:22:00.000+03:00

Asumusero oli sovittu ja päätetty. Asunto irtisanottiin - muutto - jonnekin - olisi kolmen kuukauden kuluttua. Epäselvää oli asuisimmeko yhdessä tuon ajan vai muuttaisiko jompikumpi jo aiemmin. Päällekkäisiä vuokria meillä ei olisi varaa maksaa, joten todennäköistä oli, että yrittäisimme pärjätä saman katon alla irtisanomisajan loppuun saakka.

Aika tuntui pitkältä.

Lentosuukko

2008-10-21T13:55:00.000+03:00

Virtuaalinen kiinnostuksenkohteeni lähetti minulle viestin. Lyhyen ja sinänsä merkityksettömän. Mutta se ilahdutti minua - minä olin olemassa!

Viesti vei siihen, että juttelimme illan. Keskustelu huvitti minua - emme puhuneet siitä, mitä teemme työksemme. Emme lapsistamme. Emme arjesta. Emme elämistämme. Me puhuimme ikuisesta rakkaudesta. Olimme molemmat kyynisiä sen suhteen.

Oli jo aamuyö, kun hän lähti nukkumaan. Puhalsin virtuaalisen lentosuukon hänen peräänsä ja hetken aikaa, hetken aikaa minun oli hyvä olla.

Suru

2008-10-20T09:27:00.000+03:00

Menimme viikonlopuksi mökille. Onnellinen pieni perhe.

Mökki on Miehen vanhempien ja reilussa kymmenessä vuodessa minäkin olen siellä paljon aikaa viettänyt. Viihtynyt. Ollut onnellinen.

Kun auto oli saatu purettua, minä istuin mökin portaille ja itkin. En voinut sille mitään, vaikka en olisi halunnut itkeä Poikasen nähden, en ilman helposti selitettävää syytä.

Enkä minä voinut selittää itkuani, sillä syyt olivat liian suuret. Itkin sitä, että uskoin olevani siellä viimeistä kertaa. Itkin niitä kertoja, jolloin minulla oli ollut siellä hyvä olla. Itkin kuollutta lemmikkiäni, joka mielellään makaili laiturilla. Itkin yksinäisyyttä, itkin pelkoa. Itkin sitä, ettei kukaan minua koskaan rakasta.

Adrenaalinia ja endorfiinia

2008-10-17T10:22:00.000+03:00

Se oli enemmän ihastumista tunteeseen kuin ihmiseen. Se oli sitä, että halusin kaivata jotain, odottaa jotain, tuntea edes jotain. Se oli sitä, että minä nautin siitä tunteesta vatsan pohjalla, kun näin hänet ruudulla. Se oli sitä, että olin ilahtunut ajatuksesta, että jossain oli olemassa mies, joka oli edes lähtökohtaisesti kiinnostava.

Ja se oli myös surua siitä, ettei siinä ollut toivettakaan todellisuudesta. Surua siitä, että tunne oli yksipuolinen - uskoin. Pelkoa, ettei kukaan koskaan rakastaisi minua. Etten minä koskaan rakastaisi ketään, joka rakastaisi minua. Ettei olisi ihmistä, jonka kanssa minulla voisi olla hyvä. Ettei olisi ihmistä, joka pitäisi lupauksensa.

Se oli adrenaliinia ja endorfiinia. Vaikka se olikin virtuaalista.

Virtuaalielämää

2008-10-16T10:01:00.000+03:00

Netissä oli mies. Mies, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiotta. Mies, joka oli selvästikin fiksu, jonka arvot vastasivat omiani, joka piti samasta musiikista kuin minä, joka luki kirjoja ja sai minut nauramaan. Eikä näyttänytkään hullummalta. Eikä asunut lähelläkään Suomea.

Jos siirrän tilanteen reaalimaailmaan, voisin sanoa, että liikuimme samoissa piireissä, tunsimme toisemme ulkonäöltä ja vaihdoimme silloin tällöin muutaman sanan. Ei sen enempää.

Mutta minä näin hänessä miehen, joka pystyisi viemään minulta halutessaan jalat alta.

Ja minä näin, että juuri näin minä täyttäisin sen tyhjyyden sisälläni. Ihastumalla mieheen, jota en koskaan ollut tavannut.

Kaipaus

2008-10-15T10:10:00.000+03:00

Olen aina uskonut siihen, että ihminen rakastuu tai ihastuu ainoastaan silloin, kun antaa siihen itselleen luvan. En väitä, että pystyt päättämään keneen ihastut tai rakastut, enkä väitä, että voisit pakottaa itsesi ihastumaan, mutta väitän, että ihminen ei ihastu, jos ei ole vastaanottavaisessa tilassa, mikä taas ei välttämättä ole tietoista. Eli esimerkiksi eläessään tyydyttävässä parisuhteessa, ihminen ei ihastu toiseen.

Päätettyäni haluavani vähintään asumuseron ja kallistuessani siihen, että asumusero voisi olla ihan reaalinenkin ero - unohdetaan siis se vaaleanpunainen ajatus seurustelusta - aloin kaivata tunnetta, joka täyttäisi tyhjän tilan sisälläni. Kaipasin sitä, että voisin katsoa ihaillen toista ihmistä.

En kuitenkaan halunnut suhdetta. En edes yhdeksi yöksi. En halunnut lähteä etsimään mitään, en halunnut lähteä hakemaan mitään. En halunnut mitään ja silti kaipasin.

Suunnitelmia

2008-10-14T09:20:00.001+03:00

Miehen näkemys oli, että erillään asuminen vain pahentaisi tilannetta. Että ero siitä kuitenkin tulisi. Suhteellisen selväksi kävi myös se, että hän ainakin silloin tällöin tapailisi Toista. Ja omaan asuntoonsa Mies ostaisi sen ison tauluteleviosion, jota meillä ei ollut ollut varaa hankkia. Ja sitten vielä huomautuksena Miehen puolelta, että hän ei tätä asumuseroa halunnut.

Mies kai ajatteli, että koska hän ei halunnut asua erillään, oli hänellä oikeus hyötyä siitä jotenkin - vaikka sitten ostamalla elektroniikkaa ja tapailemalla Toista. Minä näin nuo suunnitelmat niin, että Mies lähtee toteuttamaan 'ero siitä tulee kuitenkin' -profetiaa.

Jos ajatellaan, ettei asumusero olisi pitkä, miksi hankkia uutta tavaraa sen vuoksi. Miksi siihen televisioon laitettaisiin rahaa - jota ei edelleenkään ollut - sen sijaan, että edes joskus hankittaisiin jotain mitä minä olisin halunnut. Vaikka loma. Ja jos Mies ei halunnut erota minusta, miksi hän ei voinut ajatella keskittyvänsä minuun sen sijaan, että alkoi heti suunnitella toisen tapailua.

Erilleen muuttaisimme, kyllä. Mutta aloin miettiä, että ehkäpä olisi parempi unohtaa myös ajatus siitä, että 'seurustelisimme'.

Päätös ja ehdotus

2008-10-13T09:19:00.001+03:00

Sanoin Miehelle haluavani muuttaa erillisiin asuntoihin. En enää ehdottanut. Sanoin, että haluan.

Ehdotin, ettemme kuitenkaan ottaisi sitä erona, vaan ikään kuin seurustelisimme. Ehkä sillä tavalla saisimme parisuhteemme kuntoon. Viimeinen yritys, viimeinen mahdollisuus.

Mies ei edelleenkään pitänyt ajatuksesta, mutta hyväksyi sen.

Tunne

2008-10-11T13:35:00.000+03:00

Vatsaa puristi ja stressi kihelmöi sormen päissä.

Hallittu alasajo

2008-10-10T13:13:00.001+03:00

Lopulta myönsin itselleni sen, minkä olin tiennyt jo kauan. Se, mitä minä halusin oli avioliittomme hallittu alasajo. Mutta pelkäsin, ettei Mies selviäisi siitä. Pelkäsin, ettei alasajo olisi hallittu. Pelkäsin asettaa itseni ja omat haluni Miehen halujen ja toiveiden edelle. Pelkäsin, ettei Mies selviäisi.

En tiennyt mitä tehdä.

Mutta tiesin mitä olisin halunnut. Olihan se jo aika paljon.

Se, mikä vielä löytyy

2008-10-09T13:06:00.001+03:00

Kesälomani alkoi. Lähdimme Poikasen kanssa kahdestaan mummolaan pariksi päiväksi. Tuntui hyvältä saada Mieheen hieman etäisyyttä. Tuntui hyvältä saada edes hieman vaihtelua.

Kaukana Miehestä hengitin hieman helpommin. Tiesin, että jossain odotti ratkaisu, päätös. En vain vielä tiennyt missä ja minkälainen. Ja milloin löytäisin sen. Ja olisiko sekään hyvä.

Yhteenveto

2008-10-08T09:03:00.001+03:00

Meillä oli Miehen kanssa yhteinen lapsi, joitakin yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja historia. Meillä ei ollut rentoa eikä mukavaa yhdessä.

Kuinka kauan voi elää niin, ettei ole hyvä olla toisen kanssa? Kuinka kauan voi ja pitää antaa aikaa siihen, että asiat voivat muuttua paremmiksi?

Tiesin, että minun oli tehtävä päätöksiä johonkin suuntaan. Pian.

Keinolla millä hyvänsä?

2008-10-07T09:56:00.000+03:00

Kyllä minä mietin kaikki vaihtoehdot. Ajattelin jopa sitä, että entäpä jos toinen lapsi olisi ratkaisu. Jos sitä kautta pääsisi pois siitä epämukavasta olosta, jossa tulevaisuus on epämääräinen musta aukko. Jos olisimmekin onnellinen perhe, jos meitä olisikin neljä.

Minä olin aina halunnut useamman kuin yhden lapsen ja Poikanen toivoi sisarusta.

Mutta tiesinhän minä, ettei toinen lapsi tilannetta ainakaan parantaisi. Todennäköisesti muuttaisi vain pahemmaksi.

Viivasin siis listaltani yli ajatuksen toisesta lapsesta.

Mietiskelyä ja varmuutta

2008-10-06T12:52:00.002+03:00

Mies mietti ja miettiminen venyi ja venyi. Mies ei ollut halukas muuttamaan erilleen, koska uskoi, että homma loppuisi sitten siihen. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa myöskään kokonaan ei - huomasi kai, että minä aloin olla varsin väsynyt tilanteeseen.

Päättämättömyydessa vellominen siis jatkui.

Ja samaan aikaan minä tiesin, että seuraava vastoinkäyminen olisi liikaa. Olin siitä aivan varma.

Ehdotus

2008-09-26T09:10:00.000+03:00

Se - kenties sinänsä pieni, mutta minulle merkittävä - uusi sisältö elämässäni sai minut huomaamaan kuinka väsynyt olin. Olin väsnyt elämään, jota elin. Jotain oli muututtava, jotain oli ratkaistava. Ennen kuin hajoaisin.

Ehdotin Miehelle, että asuisimme ainakin jonkun aikaa erillämme.

Hän lupasi miettiä asiaa.

Sisältöä

2008-09-25T09:57:00.002+03:00

Tarvitsin jotain sisältöä elämääni. Äitinä meidän taloudessamme minun oli mahdotonta ottaa ohjelmaani säännöllistä harrastusta kodin ulkopuolella. Puolivahingossa löysin netistä kansainvälisen joukon itseni kaltaisia ihmisiä ja pian aloin ystävystyä muutaman ihmisen kanssa.

Ajatusten vaihtaminen elämänmyönteisten, fiksujen ihmisten kanssa ja heiltä saatu positiivinen palaute sai minut säteilemään.

Pitkästä aikaa minun oli oikeasti hyvä olla.

Periaatteessa ja todellisuudessa

2008-09-24T18:36:00.002+03:00

Periaatteessa elämä oli ihan hyvin.

Todellisuudessa valhe välillämme oli vähintään yhtä suuri kuin vuosi aikaisemmin. Mies piti jonkinlaista yhteyttä Toiseen, mutta sanoi, ettei 'hänellä ole mitään' tämän kanssa. Toinen oli ikäänkuin liedellä takalevyllä ykkösellä - siltä varalta, että minä lähtisin. Ettei Miehen tarvitsisi jäädä yksin.

Enkä minä oikeastaan uskonut, ettei olisi ollut mitään. Mutta en varsinaisesti välittänytkään, enää.

Aloin kaivata jonkinlaista huomiota. Ihailua. Jotain. Että joku pitäisi minua mielenkiintoisena, mukavana, ehkä kauniinakin. Jonain.

Mutta eihän kaikkea voi saada.

Olisiko kenties sittenkin parempi

2008-09-23T10:54:00.000+03:00

Miehen ja Toisen yhteydenpito mietitytti minua. Toisaalta en jaksanut hirveästi välittää siitä, sillä en jaksanut yleensä ottaen enää hirveästi välittää. Toisaalta olisin halunnut tietää missä mennään - että olisin vähän osannut ennakoida, jos Mies vaikka piankin taas päättää, että oikeastaanhan hän voisikin muuttaa Toisen luo.

Minusta kuitenkin tuntui, etten voinut kysyä Toisesta tai kertoa miltä se minusta tuntui, sillä heti jos sanoin jotain Mies päätyi korkkaamaan oluen. Usein hän joi neljänäkin iltana viikossa - ei vahvaan humalaan asti, mutta kuitenkin useamman kuin yhden oluen joka kerta. Ja juominen oli useimmiten, hänen mielestään, minun syyni - minä olin ilkeä tai sanoin jotain väärää.

Aloin olla varsin valmis pakkaamaan Miehen rahtilaatikkoon ja kirjoittamaan paketin päälle Toisen osoitteen. Ehkäpä kaikki olisivat niin onnellisempia.

Tämän jälkeen

2008-09-22T10:25:00.003+03:00

Tunteettomuudessani sain päähäni ajatuksen, että kirjoittaisin tästä kaikesta. Aloittaisin blogin. Vain vuoden myöhässä.

Kerroin Miehellekin, että ajattelin kirjoittaa siitä mitä on tapahtunut. Että selvittäisin omaa päätäni sanojen kautta. Miehen reaktio ei ollut positiivinen. Häntä vain solvattaisiin eikä se olisi reilua eikä mukavaa.

Pahoitin mieleni. Tuli olo, ettei minulla saa olla mitään omaa, ei tunteitakaan.

Miehen vastustuksesta huolimatta aloitin blogini ja vaikka aikomukseni ei ollutkaan Miestä solvata, toivoin, ettei Mies sitä löytäisi. Sillä toki hän meidät tunnistaisi, vaikkeivat kaikki yksityiskohdat kenties olekaan aivan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Eikä hän ymmärtäisi miksi kirjoitan.

Kun vain teeskentelee yrittävänsä

2008-09-18T15:39:00.003+03:00

Mies piti Toiseen yhteyttä. Ei erityisen aktiivista, mutta piti. Annoin pitää. En enää välittänyt.

Minä olin Miehelle ensisijainen vaihtoehto. Toinen oli toinen. Mutta ei se riitä avioliittoon - minulle - että on yksi kahdesta. Vaikka sitten olisikin se ensimmäinen.

Olin sanonut yrittäväni vielä kertaalleen, mutta ei minulla enää ollut voimia todelliseen yritykseen.

Minä vain olin ja odotin.

Unimaailmassa

2008-09-17T13:36:00.002+03:00

Unessani istuin penkillä ja vieressäni istui mies.

"Oli aika jolloin ilta tuoksui tuntemattomalta, täyttymyksen pelko oli viedä jalat alta, tiesin, etten välttyä vois enää suudelmalta."

Unessani oli sellainen hetki ja halusin suudella vieressäni istuvaa miestä. Mutta luonnollisesti herätyskello kiskoi minut tähän todellisuuteen ennen kuin mitään ehti tapahtua.

Huokasin. Olisi ollut mukava tulla suudelluksi, vaikka sitten vain unimaailmassa.

Hyväksyntä

2008-09-16T16:26:00.002+03:00

Oloni oli suhteellisen seesteinen - hyväksyin itseni tyhmänä. Tiesin juoksevani ryminällä päin seinää, mutta en jaksanut välittää.

Minulla oli se, että kävin töiden jälkeen juoksemassa. Juoksemassa niin lujaa, että keuhkot tuntuivat räjähtävän. Ja se, että ennen nukkumaan menoa peittelin jo nukahtaneen poikani, katsoin elämäni suurinta rakkautta.

Oli se jo enemmän kuin mitä olisi voinut olla.

Kun tekee typerät valintansa täysin tietoisena omasta tyhmyydestään

2008-09-15T14:28:00.003+03:00

Tunsin itseni typeräksi, taas kerran. En edes halunnut sanoa kenellekään, että Mies oli taas lähestynyt Toista. En halunnut sanoa, että siitä huolimatta annoin Miehelle vielä tilaisuuden.

Enkä edes haaveillut, että se olisi ollut viimeinen isku. En haaveillut, että minua siitä eteenpäin ja iäisyyteen saakka kohdeltaisiin hyvin ja reilusti.

En enää halunnut jatkaa avioliittoa, en halunnut olla siinä, mutta en osannut jättää Miestä itkemään yksin. Laitoin siis itseni syrjään ja päätin antaa ajan kulua.

Päin seinää

2008-09-12T10:20:00.000+03:00

Olin siis kirjautumassa omaan gmailiini, kun eteeni avautuikin Miehen postilaatikko - hän oli unohtanut kirjautua ulos. Koskapa Mies oli harkiten lukenut minun postejani, totesin, että voin aivan yhtä hyvin silmäillä etusivun. Eikä sen enempää tarvittu - erään viestin ensimmäisistä sanoista (gmailia käyttämättömille tiedoksi, että viestin alku näkyy jo inboxissa) kävi selväksi, että Mies on ollut Toiseen yhteydessä.

En tuntenut vihaa, en surua. En oikeastaan mitään muuta kuin vakautta.

Kävelin alakertaan. Sanoin haluavani eron. Nyt. Se oli oikea, aito, todellinen päätös.

Mies ei voinut elää ilman minua, halusi olla kanssani, ei halunnut erota, pelkäsi menettävänsä Poikasen, halusi minun olevan onnellinen, sanoi pärjäävänsä, ei halunnut erota, ilkeili, itki, ilkeili, ei halunnut erota, itki, mollasi itseään, mollasi minua, ei halunnut erota.

Huoaten lupasin yrittää vielä. Vielä yhden kerran. Viimeinen rynnistys. Päin seinää?

Riittävän kipeä pää

2008-09-11T12:17:00.002+03:00

Kun lyö päätään seinään tarpeeksi monta kertaa, tulee hetki, kun se alkaa tuntua typerältä. Sitä pysähtyy kesken liikkeen ja kysyy itseltään miksi teen näin.

Selvisi, että Mies oli lähestynyt uudelleen Toista. Tekstiviestillä.

Ja minä päätin olla enää hakkaamatta päätäni seinään.

Halu haluta

2008-09-10T14:54:00.002+03:00

Minä olisin halunnut, että olisin halunnut olla Miehen kanssa. Mutta ei minulla ollut siihen Miehen kanssa olemiseen vahvaa halua, enää. Oli vain rakkaus ja toive, että Miehellä olisi hyvä olla ja että Poikasella olisi isä, mutta ei minulla itselläni ollut intohimoa, suurta halua olla yhdessä.

Syviä huokauksia

2008-09-09T10:08:00.000+03:00

Laitoin FB:ssä ystäväpyynnön lapsuudenystävälleni.

- Onko se sinkku, kysyi Mies.

Sekö nyt sitten on ensimmäinen ajatus jokaisen miehen suhteen, jonka satun mainitsemaan? Onko se sinkku? (eipä ollut Mieskään sinkku, kun Toinen hänet bongasi...)

Enkä minä lähestynyt Attea siksi, että olisin halunnut hänestä itselleni miehen, vaan koska jossakin vaiheessa elämääni hän oli minulle hyvin tärkeä. Eikä niitä ihmisiä liikaa ole!

Ilta meni männikköön. Emme varsinaisesti riidelleet, mutta olimme molemmat kireitä, eikä mikään sujunut.

Puhetta parisuhteesta

2008-09-08T10:31:00.002+03:00

Puhuimme suhteestamme. Tai minä puhuin.

Pohdin järkeä ja tunnetta ja sitoumuksen tasoa ja niiden erilaisia yhditelmiä. Päädyin siihen, että järkevintä meille olisi määräaikainen järkisitoumus, jonka aikana suhteeseen ei sotketa kolmansia osapuolia. Määräajan umpeuduttua vaihtoehtoja olisivat määräaikainen järki (jatkosopimus), sitoutunut tunne tai ero. Sitoutuneeseen järkeen en uskonut pystyväni enkä myöskään sitoutumattomaan tunteeseen.

Jätin Miehen miettimään omaa näkemystään asiaan.

Hän, jota ei ole

2008-09-06T10:19:00.000+03:00

Aloin vähitellen hyväksyä sen, etten saisikaan toista lasta (en halunnut lasta miehen kanssa, johon en voinut sitoutua). Mutta en minä ajatuksesta pitänyt. Ja tiesin, että tulisi vielä päiviä ja öitä, joina itkisin syntymätöntä lastani, jota olisin rakastanut. Ja että noina hetkinä kiroaisin Toisen helvettiin. Samoin Miehen. Ja itseni. Ennen kaikkea itseni.

Toinen

2008-09-05T10:13:00.000+03:00

Olisinko halunnut tavata Toisen? Ehkä.

En enää vihannut häntä niin syvästi kuin alussa, mutta kyllä minä edelleen olisin voinut satuttaa häntä. Tai, osa minusta olisi halunnut aiheuttaa hänelle tuskaa. Jos vain olisin keksinyt miten. Minussa oli yhä vihaa.

Sitoumus

2008-09-04T14:02:00.003+03:00

Mies ei enää uskonut minuun. Siis siihen, että pysyisin hänen kanssaan. Ja huoli oli varmasti oikeutettu.

Ennen olimme me ja minä uskoin, ettei Mies jätä minua koskaan, missään tilanteessa. Oli sitoumus. Minä olin sitoutunut loppuelämäkseni.

Me muuttui kahdeksi minäksi, jotka elivät yhdessä, ehkä rakastivatkin toisiaan. Mutta enää ei ollut sitoumusta loppuelämäksi. Ainoastaan toistaiseksi. Ajattelin, että suhteemme voi kestää loppuelämän, mutta en halunnut enää sitoutua siihen loppuelämäkseni.

Ja minusta tuntui, ettei Mies koskaan lopulta ollutkaan sitoutunut minuun loppuelämäkseen. Ja se sattui.

Otin sormukset pois sinä päivänä kun Miehen suhde tuli esille, enkä laittanut niitä takaisin silloinkaan kun päätimme yrittää. Sormus on minulle merkki sitoumuksesta, ei siitä, että olen varattu. Sormus on muisto loppuelämästä. Sen muiston menettäminen teki ensin fyysisesti kipeää. Sormeni oli niin tyhjä, että se sattui. Tyhjyyden paino rampautti. Vähitellen siihen kuitenkin tottui, vain haamukivut vaivasivat silloin tällöin.

Mustaa ja valkoista

2008-09-03T17:39:00.002+03:00

Miehessä on paljon hyvää - on aina ollut ja tulee aina olemaan. Hän on antelias, hyväntahtoinen, hän innostuu helposti eikä lannistu vastoinkäymisistä. Hän on valmis kokeilemaan uusia asioita. Hän rakastaa Poikasta avoimesti. Hän on hyvä ihminen.

Mutta minun silmilleni asettuivat mustat lasit. Minun oli vaikea nähdä kirkkaita värejä, tai valkoista.

Saa kai yhdestä asiasta edes sanoa

2008-09-01T12:32:00.003+03:00

Mies kysyi miksi vain hänen pitäisi muuttua. Miksi minä en voi muuttaa mitään itsessäni. Miksei hän saa sanoa mistään (kuten pöydälle unohtuneesta teepussin kuoresta). Miksi olen varautunut. Miksi minulla ei ole mukavaa hänen kanssaan.

Mies on perfektionisti ja hänen tapansa toimia on aina se oikea. Minä yritin muistaa miljoona sääntöä ja niiden poikkeusta - itselleni useimmilla asioilla ei ollut niin väliä, joten yritin tehdä niin kuin pyydettiin.

Mutta välillä hukuin mahdottomuuteen. Tuntui etteivät tekoni koskaan riittäneet. Että aina jokin meni pieleen. Joskus ne yhdet asiat hermostuttivat minua ja halusin latoa astiat pesukoneen ajattelematta kuinka niiden siellä pitäisi oikeasti olla.

Enkä minä yrittänytkään väittää, etten voisi muuttua. Että vain Miehen pitäisi. Mutta tuntui, ettei Mies nähnyt kuinka yritin ja kuinka riittämättömäksi itseni tunsin, kun mikään ei kuitenkaan koskaan tuntunut onnistuvan. Ja siksi minulla ei ollut mukavaakaan.

Järki ja tunteet, taas kerran

2008-08-29T10:02:00.001+03:00

Mietin olinko siinä missä olin järki- vai tunnesyistä. Kummat minua enemmän avioliitossa pitivät - vai oliko sillä edes merkitystä? Ovatko järkisyyt niitä huonoja syitä ja tunnesyyt hyviä. Vai päinvastoin?

Oli järkisyitä puoltamaan jäämistä ja järkisyitä sitä vastaan. Sama juttu tunteiden kohdalla.

En halunnut erota. Enkä jaksanutkaan. Siinä ne syyt - kumpaan kateroriaan ne edes kuuluivat, järkeen vai tunteisiin.

Kun jaksoin ajatella, mietin, tarkoittiko jäämiseni sitä, että sidoin käteni loppuelämäkseni, etten voisi enää koskaan päättää toisin.

Helppous

2008-08-28T15:34:00.001+03:00

Töissä oli ollut todella raskas päivä ja minä laahustin kotiin hartiat lysyssä.

Mies halusi keskustella autoilusta. Siis siitä, että minun olisi pitänyt ajaa enemmän autolla, jotta olisin voinut hoitaa isomman osan Poikasen päiväkotikuljetuksista. Minä inhoan autolla ajamista. Minä olen siinä surkea. Ja kallistakin se on ja epäekologista. Ja minä pääsen hyvin paikasta toiseen muillakin välineillä tai omilla jaloillani.

Miehen mielestä olisi kuitenkin minulle helpompaa, jos ajaisin autolla.

Kyllä, joskus olisi helpompaa ja järkevämpää ajaa autolla. Mutta siinä mennään mielestäni liian pitkälle, jos Mies päättää mikä on minulle helppoa tai vaikeaa.

Ja kun sanoin, etten pidä ajatuksesta, tarkoittikin se sitä, ettei Mies saa koskaan sanoa näkemyksiään. Saa sanoa, mutta kai siitä sanomisesta voi olla eri mieltä? Vai onko epäreilua nimenomaan se, että olen eri mieltä? Ja miksi on pakko sanoa juuri silloin kun olen valmiiksi väsynyt ja pahoilla mielin?

Mietin vain.

Kauniit sanat

2008-08-27T09:38:00.000+03:00

Mies kehui minua. Tai mennäkseni yksityiskohtiin, kehui persettäni. Minä en jaksanut hihkua riemusta. On toki kiva, jos peppuni kelpaa, mutta en se ole minä. Siitä ei varsinaisesti tule sellainen olo, että olisin ihmisenä hyvä ja rakastettu.

Mies mietti kuinka minua sitten pitäisi kehua.

Ja oikeassahan hän oli - ei minua voi kehua oikein. En ole koskaan osannut ottaa kohteliaisuuksia vastaan. Toisaalta haluaisin kuulla itseeni liitettyjä positiivisia adjektiiveja, mutta en sitten kuitenkaan usko puhujan vilpittömyyteen. Tai sitten ne ovat vääriä kehuja.

Terve itsetuntoni oli varmasti osa meidän ongelmaamme, turha minun sitä on kieltää.

Tahto

2008-08-26T09:33:00.000+03:00

Mies vietti baari-illan kaverinsa kanssa ja oli aamulla hieman huonovointinen ja hyvin hellyydenkipeä. Mies veti minut lähelleen ja sanoi haluavansa saada tämän toimimaan. Sanoin haluavani kokeilla mitä tästä voi tulla, vaikka en olekaan varma tuleeko tästä hyvä.

Takaisin tasamaalle

2008-08-25T09:28:00.001+03:00

Yritin omalta osaltani parhaani - yritin olla olematta epävarma ja yritin olla kärsivällinen. Mies ja minä emme suuremmin riidelleet, yritimme viettää aikaa yhdessä ja oli meillä hyviäkin hetkiä.

Aloin uskoa, että pääsemme pian tilanteeseen, jossa olemme molemmat sen verran järjissämme ja jaloillamme, että voimme miettiä mitä todella haluamme.

Kerranhan minä jo tiesinkin mitä halusin. Mutta sen jälkeen pakka sekoitettiin.

Totuus?

2008-08-22T12:01:00.000+03:00

Poikanen oli riidellyt hoidossa kaverinsa kanssa ja hänellä oli paha mieli. Lohdutin häntä. Sanoin, että äiti ja isi rakastavat häntä.

- Ei, sinä vain rakastat, sanoi Poikanen.
- Miten niin isi ei rakasta? kysyin.
- Kun te aina vain tappelette. Puhutte rumasti.

Enkä minä edes kokenut, että olisimme riidelleet erityisen paljon. Ainakaan lapsen nähden.

Mietin mitä olimme tehneet lapsellemme ja itkin omat kyyneleeni Poikasen nukahdettua syliini.

Lupaus

2008-08-21T12:06:00.000+03:00

Mies väitti ensin, että oli nähnyt vain yhden postin ja senkin vahingossa, mutta todisteet puhuivat puolestaan ja lopulta hän myönsi seuranneensa viestinvaihtoa parhaan ystäväni - joka on siis nainen - kanssa pidemmän aikaa.

Sanoin hänen vievän minulta liian paljon, jos minulla ei ole mahdollisuutta ylläpitää luottamuksellista suhdetta ystävääni.

Mies pyysi anteeksi ja lupasi, ettei tee niin enää ikinä koskaan milloinkaan.

Luottamus

2008-08-20T11:48:00.003+03:00

Kävipä eräänä kauniina päivänä sattumalta ilmi, että Mies oli lukenut sähköpostiani. Useammin kuin kerran. Kuvitellut löytävänsä sieltä jotakin raskauttavaa. Mutta eihän sieltä löytynyt muuta kuin pahaa mieltä, epävarmuuden analysointia ja arjen sattumuksia.

Eivät kaikki sanani eivätkä ajatukseni kauniita olleet. Kaikki kirjoittamani ei viitannut siihen, että suhteemme jatkuu erottavaan kuolemaan saakka. Kirjoitin minä muistakin miehistä - mahdollisuudesta, että sellainen joskus olisi. Sellainen, jonka seurassa minun olisi helppo hengittää.

Eivät monetkaan sanani varmasti Miestä ilahduttaneet. Mutta olisiko niiden tarvinnutkaan? Ne olivat minun sanojani. Minun ajatuksiani. Minun tapani selvittää elämäni. Ne eivät olleet koko totuus, eivätkä pelkkä totuus. Ne olivat ajatuksia, joita ei ollut tarkoitettu hänelle.

Mutta hän luki ne.

En ollut erityisen onnellinen.

... ja sen seuraukset

2008-08-19T10:10:00.000+03:00

Toki Mieskin näki epävarmuuteni ja puhuimmekin siitä, että välttämättähän tämä ei onnistu, vaikka päätimmekin yrittää. Puhuimme paljon.

Mies alkoi epäillä omaa uskollisuuttani ja kuvitteli, että syöksyn kiinni ensimmäiseen mieheen, joka kävelee minua kadulla vastaan. Myös mies, josta pidin, nostettiin keskusteluissa esille.

Mietinhän minä sitäkin voisinko olla mielenkiintoinen jonkun silmissä. Voisiko joku ehkä rakastaakin minua. Kaipasinhan minä ihailua, sitä että olisin ollut jonkun silmissä kaunis. Mutta en minä ollut lähdössä mihinkään. En minä halunnut hypätä suhteesta toiseen. Ei minulla ollut tarvetta kostaa.

Minä olin epävarma meistä, Mies oli epävarma minusta.

Epävarmuus

2008-08-18T13:51:00.007+03:00

Minä halusin yrittää, halusin unohtaa, halusin päästä yli ja selviytyä. Minä halusin rakastaa ja olla rakastettu. Mutta en tiennyt voisinko koskaan luottaa, voisinko tuntea oloni turvalliseksi, voisinko olla onnellinen. Ja siitä seurasi epävarmuus - entä jos koko loppuelämä olisikin sitä, etten olisi onnellinen.

Kuulemma vain harva on tyytyväinen ratkaisuun jatkaa parisuhdetta uskottomuuden jälkeen. Minustakin alkoi tuntua, etten osaisi enää olla tyytyväinen, vaikka haluaisinkin.

Hengittämisen helppous

2008-08-15T10:10:00.000+03:00

Ei, minä en missään vaiheessa sekaantunut varattuun mieheen. En minä sitä halunnut. En minä häntä halunnut.

Mutta se, että saatoin hengittää vaivattomasti jonkun ihmisen lähellä sai minut miettimään. Se sai minut tiedostamaan kuinka jännittynyt olin Miehen lähellä. Se sai minut miettimään olisiko mahdollista elää elämää, joka tuntuisi hyvältä.

Mies oli valinnut meidät. Me olimme päättäneet yrittää. Minä halusin yrittää. Minä en halunnut erota. Minä rakastin miestäni. Minä en halunnut lapsestani avioerolasta. Mutta minun oli vaikea hengittää. Ja minä olin epävarma.

Tapaaminen

2008-08-14T09:59:00.003+03:00

Pitkästä aikaa tapasin ystäväni. Ilta oli hauska, kuten aina, ja minun oli hyvä olla.

Puhuimme musiikista, elokuvista, lapsista, työstä.

Hän tarjosi minulle kyydin kotiin. Lähikaupan kohdalla toivoin, että matka olisi ollut pidempi. Vaikka muutaman sata kilometriä.

Kotipihalla sanoin nähdään taas joskus ja pyysin kertomaan vaimolle terveisiä.

Tasamaalla

2008-08-13T22:53:00.000+03:00

Elämä tasaantui.

En ajatellut asiaa koko ajan, en ehkä edes joka päivä.

Mutta en myöskään osannut olla onnellinen. Alitajuisesti odotin hetkeä, jolloin taivas taas tippuisi niskaani.

Myöhäiset sanat

2008-08-12T09:59:00.004+03:00

Mies ei tavannut Toista. Uskoin, kun hän sanoi niin.

Mutta hän oli ajatellut poissa ollessaan ja kertoi tulleensa siihen tulokseen, että haluaa keskittyä avioliittoomme ja tehdä siitä paremman. Toivoi, että selvittäisimme mikä on pielessä ja että korjaisimme sen. Mies antoi ymmärtää huomanneensa vielä rakastavansa minua.

Toivoin, että hän olisi sanonut kaiken tuon kuukausia sitten.

Yhä minua paleli sisältä.

Varmuus

2008-08-08T09:12:00.003+03:00

Kuvittelin Miehen tapaamassa Toista. Olin varma, että hän oli tapaamassa Toista. Ja sitten taas epävarma.

Yhdestä asiasta olin varma - olisin halunnut elää elämää, jossa ei tarvitsisi miettiä onko oma kumppani tapaamassa tyttöystäväänsä.

Matka

2008-08-07T13:20:00.000+03:00

Tuli päivä, jolloin Mies oli lähdössä kaupunkiin, jossa Toinen asui ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olimme päättäneet yrittää. Hän ei ollut nähnyt Toista sen jälkeen kun oli kertonut tälle yrittävänsä kanssani, mutta olivat he soitelleet ja viestitelleet. Eivät kuitenkaan reiluun kuukauteen ennen matkaa, jos Mieheen oli uskominen.

Kysyin Mieheltä kuinka todennäköisenä hän pitää sitä, että tapaa Toisen. Ei kuulemma kovin todennäköisenä. Ei kuulemma suunnitellut tapaavansa.

Minulla on tapana tarttua sanoihin. Ei kovin ei ole sama asia kuin ei lainkaan. Ja suunnittelemattomuuteen sisältyy mahdollisuus.

Mielestäni Mies olisi voinut päättää ja sanoa, ettei tapaa Toista. Sanoin sen hänelle. Sanoin, ettei minusta ole kiva (käyttäen hieman karkeampaa kieltä tosin), ettei Mies voi antaa eikä luvata minulle mitään. Ei rakkautta. Ei järjellistä syytä siihen, miksi hän yleensäkään haluaa yrittää. Eikä edes lupausta, ettei tapaisi Toista.

Tunsin itseni mitättömäksi. Riittämättömäksi.

Mies, josta pidän

2008-08-06T09:28:00.001+03:00

Kaiken tämän keskellä oli olemassa mies, josta pidin. Olimme tunteneet toisemme vuosia ja hän oli yksi tuntemistani hyvistä miehistä. Sellainen, jonka kanssa voisi kuvitella toisenlaisessa todellisuudessa jakavansa elämänsä.

Mutta ei meillä ollut koskaan mitään muuta kuin mukavia keskusteluja. Hän oli naimisissa, minä olin naimisissa. Kunnioitin molempia avioliittoja.

Hän oli kuitenkin mies, joka huonoina päivinä kävi mielessäni. Mutta en minä sitä hänelle sanonut. En koskaan.

Omia ajatuksia

2008-08-05T09:17:00.002+03:00

Minä mietin itseäni ja omia toiveitani. Mietin avioliittoani. Mitä avioliitto minulle antoi. Vai antoiko se mitään.

Aiemmin sain siitä tiettyä turvallisuutta, pysyvyyttä ja rakkauttakin. Mutta en tuntenut oloani enää turvalliseksi enkä rakastetuksi. Mietin voisinko koskaan tunteakaan, tässä parisuhteessa.

Aloin taas pyöritellä mielessäni asumuseroa. Selvittäisikö se tilannetta ja tunteita? Voisiko niin todistaa itselleen pärjäävänsä ihan itse, ilman toista. Voisiko todistaa, ettei ole riippuvainen toisesta. Ettei pysy paikallaan vain siksi, ettei osaa eikä uskalla muuta.

Treffit

2008-08-04T13:08:00.002+03:00

Ukki tuli huolehtimaan Poikasesta ja lähdimme Miehen kanssa ulos - elokuviin ja parille oluelle. Yritimme olla rentoja ja jutella mukavia, mutta useammin kuin kerran mieleeni tuli, että Mies viihtyisi varmasti paljon paremmin Toisen kanssa.

Ja mieleeni tuli myös ystäväni, mies, jonka seurassa minulla oli aina rento ja hyvä olla.

Mietin kuinka varautuneita Mies ja minä olimme toistemme suhteen. Epäluontevia.

Oli helpottavaa palata kotiin.

"Hyvää yötä, rakastan teitä molempia"

2008-08-01T09:12:00.000+03:00

Otsikko on tekstiviesti Mieheltä. Molemmilla hän viittaa minuun ja Poikaseen. Merkittäväksi viestin tekee se, että seuraavana päivänä sen lähettämisestä hän tapasi Toisen.

Merkittäväksi viestin tekee myös se, että tuon viestin jälkeen Mies hukkasi tunteensa minua kohtaan. Hän tiesi rakastavansa minua jollakin tasolla, mutta ei löytänyt reittiä sille tasolle.

Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina minä muistutin monta kertaa Miestä rakkaudestamme. Sanoin, ettei se yhdessä yössä voi kuolla. Sanoin rakastavani häntä. Sanoin monta kertaa.

Miehen harhaillessa maailmassa, jota en tuntenut, väsyin vakuutteluihin. Sen jälkeen kun sovimme Miehen voivan olla yhteydessä Toiseen minunkin rakkauteni siirtyi hankalakulkuisen reitin taakse.

Eikä meillä enää puhuttu rakkaudesta.

Pikakelausta

2008-07-20T12:38:00.000+03:00

Sitä viikkoa seurasi sumuinen ja väsynyt kuukausi. Käsiteltäviä asioita oli yksinkertaisesti liikaa. Olo oli miltei koko ajan enemmän tai vähemmän epämiellyttävä. Oli vaikea iloita tai innostua, helppo hermostua ja olla kärsimätön.
Oli mahdotonta löytää energiaa parisuhteen kasaan kursimiseen. Helppoa miettiä, että ero tekisi kaiken helpommaksi.

Liikaa

2008-07-18T12:34:00.000+03:00

Samalla viikolla myös kollega kuoli äkillisesti ja enollani todettiin syöpä. Ihan oikeasti.

Työpaikkapsykologi ihmetteli, että yleensä kävelin vielä.

Mutta kuorihan minä vain olinkin. Teki mieli avata rintalasta ja kaapia sieltä kaikki paha ja raskas pois.

Ylläni on surupuku

2008-07-17T09:49:00.000+03:00

Jotta elämä ei olisi päässyt liian helpoksi, lemmikkini kuoli. Minun päätöksestäni. Imusolmukesyöpä.

Jätettyäni vielä lämpimän ruumiin eläinlääkärin pöydälle, lähdin juoksemaan. Juoksin lujaa. Matka loppui kesken. Kipu ei ehtinyt mennä pois.

Kun hymy ei tartu

2008-07-16T10:29:00.000+03:00

Mies alkoi olla paremmalla tuulella - tyytyväinen ja hymyilevä. Minua hänen hymynsä ärsytti - kuinka voit hymyillä, vaikka hetki sitten olit valmis särkemään kaiken?

Uudestaan

2008-07-15T10:24:00.001+03:00

Minä ajattelin paljon kriisin alkuaikaa, niitä ensimmäisiä päiviä. Minun oli ajateltava asiaa jokaisesta kulmasta, jonka keksin. Aina vain uudelleen.

Emme kuitenkaan juurikaan enää puhuneet asiasta. Mies ajatteli paljon suoraviivaisemmin kuin minä - se mikä on kerran keskusteltu, on keskusteltu, eikä siihen tarvitse palata enää.

Mutta minä halusin palata. Tai en minä halunnut. Mutta minun oli pakko.

Kun on kiinni jossain

2008-07-14T12:43:00.000+03:00

Sovimme Miehen kanssa, että hän voi olla yhteydessä Toiseen, jos hänen on pakko, mutta hänen on kerrottava minulle rehellisesti yhteydenottojen määrästä ja laadusta. Ja että lähtökohta on se, että yhteydenpidonkin on loputtava ennenmmin kuin myöhemmin, ettei Mies voi saada molempia.

Ratkaisu ei tuntunut mukavalta, mutta koin sen paremmaksi kuin kieltää yhteydenpidon ja miettiä sitten onko sitä. Ideaalimaailmassa Mies ei tietenkään olisi edes halunnut pitää yhteyttä Toiseen, mutta se maailma oli romahtanut jo aikaisemmin.

En silti aivan ymmärtänyt. Jos Mies valitsi meidät, miksei hän voi päästää irti siitä Toisesta?

Epäusko

2008-07-11T11:01:00.000+03:00

Voiko tästä tulla mitään? Ainakaan mitään sellaista, jossa me molemmat voisimme olla onnellisia?

Yksi on liikaa. Mutta kuka.

2008-07-10T11:02:00.000+03:00

Katsoin Miehen kännykkää. Ja olihan siellä viesti jos toinenkin Toiselta.

Sanoin Miehelle asiasta. Hän käski jättää asian omaan arvoonsa. Keskittyä hyviin asioihin ja meidän suhteemme rakentamiseen.

Kuinka voi rakentaa suhdetta, jossa on kolme ihmistä!

Kun ei voi olla varma

2008-07-09T11:56:00.000+03:00

Mies lähti käymään kaverinsa luona.

Mieleeni iski epärationaalinen pelko, ettei Mies ole siellä missä sanoo olevansa. Viikonloppu "Järvisen" kanssa oli vielä turhan tuoreessa muistissa.

Kuinka on mahdollista selvitä Miehen seuraavasta työmatkasta? Ja vielä pahempaa - matkoista kaupunkiin, jossa se nainen asuu?

Pitäisikö erota, ettei tarvitsisi edes yrittää selvitä?

Palatakseni taas siihen viikonloppuun

2008-07-08T15:41:00.000+03:00

Silloin Miehen piti olla Järvisen kanssa. Mutta hän viettikin viikonloppua Toisen kanssa. Minä olin kaiken sen keskellä niin naiivi, että kuvittelin hänen tapailleen Toista ja olleen kuitenkin yötä Järvisen luona.

Olin pesemässä Poikasen ulkoleluja, kun oivallus yllätti minut. Ei Mies Järvistä ole nähnytkään! Hän vietti koko viikonlopun naisen kanssa! Miten saatoin olla niin hölmö, etten tajunnut sitä aikaisemmin.

Mietin mitä muuta minulle on valehdeltu. Mitä jätetty kertomatta.

Pahimmalta tuntui tietää, ettei Miehen salailun motiivina ollut yritys olla tuottamatta minulle tuskaa, vaan hänen oma halunsa olla ajattelematta ikäviä asioita.

Iso pieni asia

2008-07-07T11:43:00.001+03:00

Kun Miehen suhde heitettiin kasvoilleni, yksi ensimmäisistä peloistani oli se, etten saakaan toista lasta.

Kolme kuukautta aikaisemmin oli selvää - minulle ainakin - että jonakin päivänä annamme toiselle lapselle mahdollisuuden. Nyt vähitellen, vastentahtoisesti, pelko alkoi muuttua jonkinlaiseksi varmuudeksi, pakottavaksi kivuksi. Aloin luopua ajatuksesta. Haaveesta.

Mies ei enää halunnut toista lasta enkä oikeastaan minäkään - hänen kanssaan. Uusperhe tuntui ajatuksena pelottavalle.

Mietin onko se kuitenkin liian iso asia luopua. Lapsi. Voisinko olla katkeroitumatta?

Miksi minun pitäisi?

2008-07-04T10:59:00.001+03:00

Mies oli pahalla päällä. Tiuski ja kiukutteli.

Oli varmasti asiaakin, mistä sanoa, mutta liian paljon myös sitä, että näin kuuluu tehdä, koska minä haluan niin tehtävän.

Minä mietin miksi jaksaisin tuota kiukuttelua, kun mies ei pysty edes olemaan minulle uskollinen.

Jälleen kysymyksiä ilman vastauksia

2008-07-03T10:53:00.001+03:00

Nukuin periaatteessa hyvin, mutta olin silti todella väsynyt. Iloton.

Minä pelkäsin. Mutta mitä minä pelkäsin? Miksi pelkäsin?

Tiesin, että pärjäisin hyvin - ellen jopa paremmin - ilman Miestä. Miksi siis pelkäsin hänen lähtöään, tai omaani?

Tottumuksesta? Yksinäisyyden pelosta? Rakkaudesta?

Tunteet ja teot

2008-07-02T09:36:00.002+03:00

Osa minusta ymmärsi Miestä. Osa minusta muisti miltä tuntui mennä luennolle ja miettiä onko se kivannäköinen poika tänään siellä. Miltä tuntui käydä gradua läpi sen fiksun ja suloisen assarin kanssa - ja odottaa niitä keskusteluja. Vaikka Mies oli jo silloin poikaystävä.

Tunteille ei kenties voi mitään. Muutkin kuin oma kumppani voivat olla viehättäviä. Mutta teoistaan on jokainen itse vastuussa.

Järki ja tunteet

2008-07-01T21:38:00.000+03:00

Reissasimme reilun viikon, Poikanen ja minä. Mies oli viettänyt viikonlopun miesporukassa mökillä ja otti meidän paluumatkalla kyytiin mummolasta.

Yksityisautoilu ei ole hyväksi ympäristölle eikä se ole aina hyväksi hataralle parisuhteellekaan.

Mies oli soittanut mökiltä kännipuhelun Toiselle. Oli kuulemma jäänyt paha maku suhteen lopettamisesta. Ikäväkin taisi olla. Mutta ei Mies myöntänyt, että yrittäisi lämmitellä suhdetta. Vaikka eihän se ehtinyt edes jäähtyä, vaikkei Toinen ollut suhtautunut jätetyksi tulemiseen erityisen positiivisesti.

Minulle Mies sanoi, että tunteita - tai kuviteltuja tunteita - ei voi samantien sammuttaa, vaikka suhteen lopettaisikin. Sanoi tietävänsä, että hänellä on tunteita minua kohtaan, mutta tunteet ovat hieman hukassa. Sanoi tietävänsä, ettei hänen kannata lähteä Toista kohtaan tuntemiensa tunteiden mukaan, vaikka ne tuntuisivat hyviltä ja voimakkailta.

Mies ei mielestään sanonut mitään pahaa. Eikä varmaan sanonutkaan. Mutta minun oloni oli hirveän paha.

Kun haluaisi olla toiselle rakas. Rakkain.

Kysymyksiä ilman vastauksia

2008-06-30T10:40:00.000+03:00

Kauniin päivän jälkeen Poikanen nukkui, mutta minä mietin.

Mies valitsi meidät. Mutta ei se vielä tarkoittanut, että me olisimme taas me. Se tarkoitti ainoastaan sitä, että saatoimme yrittää sitä. Että meillä oli mahdollisuus.

Yhteinen tulevaisuus tuntui kuitenkin hyvin hataralta ja epävarmalta. Halusinko jatkaa elämääni sellaisen miehen kanssa, joka oli valmis vaihtamaan minut lyhyeen tuttavuuteen? Voisinko jatkaa, vaikka haluaisin? Voisinko ikinä luottaa? Mieheen tai ylipäänsä keneenkään.

Kaunis elämä

2008-06-28T11:20:00.000+03:00

Poikanen juoksi pienen pojan innolla koko päivän laitteesta toiseen. Minäkin hymyilin nähdessäni lapseni riemun.

Oli jo ilta, kun söimme yhteisen jäätelön kupista kahdella lusikalla. Sinä hetkenä, sen päivän jälkeen, minun oli pitkästä aikaa hyvä olla.

Minä halusin jäädä siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi.

Mitä sitten?

2008-06-27T12:13:00.001+03:00

Mies palasi kotiin, mutta loppukesä oli auki. Miten tästä eteenpäin?

Päätöksestä huolimatta tuntui, että elämä vaati vielä ajattelua eikä meistä ollut leikkimään onnellista perhettä.

Lähdimme Poikasen kanssa Helsinkiin ystäväni luo. Poikanen saisi sekoittaa päänsä Linnanmäellä, äiti selvittää omaansa puhumalla kaiken vielä kerran ääneen.

Paluu

2008-06-26T08:45:00.000+03:00

Mies oli tulossa kotiin.

Minua jännitti edelleen. Entä jos suhdetta ei oikeasti oltukaan lopetettu? Entä jos oli olemassa vielä jotakin tieto lisää tuskaa -kategoriaan kuuluvaa?

Minä pelkäsin, ettei kaikki ole vielä tässä.

Toivo

2008-06-25T08:59:00.000+03:00

Neljännen päivän vietimme Poikasen kanssa syöttäen sorsia ja käymällä museossa. Ennen kotiin lähtöä söimme vielä jäätelöt kahvilassa.

Mietin, että ehkä asioilla kuitenkin on taipumus järjestyä. Ehkä ne lähtevät vähitellen selkenemään, ratkeamaan. Paranemaan? Ehkä.

Yhteydenotto

2008-06-24T10:38:00.000+03:00

Odotettuani eliniän ja ikuisuuden sain viestin: 'Kuollut, kuopattu.'

Enkä minä osannut suhtautua siihen. Uskonko? Onko se totta? Jos se on totta, tekikö Mies sen omasta halustaan vai painostinko liikaa?

Tuijotin makuuhuoneen seinää enkä osannut iloita taistelusta, jonka ehkä voitin.

Kuinka mones päätös?

2008-06-23T11:30:00.000+03:00

Tiesin Miehen tapaavan naisen kolmannen päivän iltana, ei aiemmin.

Päätin, että jos Mies ei ilmoita puoleen yöhön mennessä lopettaneensa suhdetta, haen avioeroa itse.

Kerta kiellon päälle

2008-06-19T09:45:00.003+03:00

Kiellostani huolimatta Mies soitti toisena loma-aamuna. Kyseli mihin aikaan heräsimme Poikasen kanssa, sainko nukuttua.

Sanoin, etten ihan oikeasti halua olla hänen kanssaan tekemisissä ennen kuin asia on selvä. Ja mitä kauemmin asian selvittämiseen menee, sitä epätodennäköisempää on, että haluan yleensäkään olla hänen kanssaan tekemisissä. Sanoin, etten jaksa kuunnella joutavaa höpinää. Sanoin toivovani, että voimme olla 'hyvissä väleissä', mutta että en jaksa enkä halua ylläpitää näennäistä kanssakäymistä. Pyysin palaamaan asiaan, kun se hänen osaltaan on selvää. Sitten voisimme minun puolestani selvittää jatkon.

Hyvää lomaa!

2008-06-18T08:46:00.002+03:00

Mies teki lähtöä.

-Älä soita minulle ennen kuin asia on selvä. Poikaselle voit toki soittaa, mutta minä en halua jatkaa tätä jankkausta enää kauempaa. Minä puhun kanssassi vasta kun olet päättänyt kenen kanssa haluat yrittää elämääsi rakentaa. Hyvää lomaa. Nähdään ehkä joskus.

Rajansa kaikella

2008-06-17T10:39:00.001+03:00

- Jos sinä haluat vielä jatkaa tätä avioliittoa, miksi et voi vain jättää Toista? kysyin.
- Se on lähdössä matkallekin viikoksi, en minä ainakaan ennen sitä... ettei sillä mene loma pilalle... Mies kiemurteli.

Minä räjähdin.

- Onko sen miehenkipeän horon lomamatka merkittävämpi kuin minä ja minun elämäni? Et paljoa miettinyt kun pilasit minun kesäni, minun elämäni, minun tulevaisuuteni?

Horjuva tahto

2008-06-16T09:24:00.001+03:00

Mies puhui mahdollisuudesta ja siitä kuinka syksyllä sitten kokeiltaisiin sitä ja tätä. Niitä konkreettisia muutoksia.

En minä tätä tarkoittanut sillä aikalisällä, asumuserolla - että Mies on jo varsin varma siitä, että haluaa antaa meille mahdollisuuden, mutta ei kuitenkaan halua, ihan vielä, jättää Toista. Jos vaikka kesän kuitenkin viettäisi tämän kanssa...

Jos vaikka minuakin kohdeltaisiin ihmisenä?

Loma

2008-06-14T10:30:00.001+03:00

Asumusero läheni.

Tai loma, kuten Mies sitä kutsui. Mikä loma? Kenelle? Kaikki yhteiset suunnitelmat, joita kesäksi oli tehty, oli heitetty pois. Minä viettäisin lomani kahdestaan Poikasen kanssa - tekemällä mitä keksitään ja miettimällä Miehen lomailua ja lomaseuraa.

Loma?